Tietääks kukaan mitä ne on tekemässä

Ihan ekaksi minä olen onneton tekemään päätöksiä. En osaa kaupassa päättää ottaako omena- vai appelsiinimehua enkä päättää veikatako A- vai B-vaihtoehtoa Trivial Pursuitissa (en osaa valita myöskään aamulla paitaa päälleni tai koulua hakulomakkeeseen). Näistä olen päässyt yli asiaa välttelemällä, silmät kiinni arpomalla tai joltain muulta kysymällä. Myöhemmin olen ehkä harmitellut valintaani tai sitten unohtanut, että joitain muita vaihtoehtoja oli olemassakaan, mutta elämä jatkuu.

Vaan sitten on myös sellaisia turkasen epämiellyttäviä valintoja, joiden seurauksena oikeasti tapahtuu jotain. Niin kuin vaikka sellainen, että ”haluatko, että varaisin sinulle ajan nuorisopsykiatrille?”. Jos tuohon vastaa myöntävästi voi saada lähetteen transtutkimuksiin.

Kun psykologi kysyi tuota minulta viime viikolla, olin lähellä itkeä (ylläri). Se on jotain innostavaa ja jotain hurjaa ja jotain tosi todellista. Nyt pitäisikin oikeasti ottaa askel kohti jotain, tehdä päätös, toteuttaa muutos, olla jotain, eikä aina vain laiskan epämääräisesti pyöritellä asioita päässään ja sanoa, että ehkä sitten huomenna.

https://41.media.tumblr.com/9cfb567c0a048495740bc7a27b7eadf3/tumblr_n8zwfpbt8f1t9jboyo1_500.jpg

Koitan ajatella, ettei tämä ole niin isoa asia. Siinä missä toiset ottaa kaupassa omenamehua ja toiset appelsiinimehua (jotkut on villejä ja ottaa molemmat), niin yhtä lailla toiset menee transtutkimuksiin ja toiset ei. Vähän niin kuin Simssissä sitä voi yhden hahmon pistää kokkikouluun ja toinen voi olla urheilujoukkueen maskotti.

Meillä on elämä ja elämässä voi tehdä erinäisiä asioita, joten miksikäs ei tehdä vaikka tätä. Ja miten muka jokin asia voisi olla toista parempi ja enemmän tekemisen arvoinen kuin toinen.

Yksilölle elämä on ehkä kaikki mitä hänellä on, mutta sillä kaikella on loppu ja sinne loppuun pääsee riipumatta siitä tekeekö sitä paskoja vai vähemmän paskoja valintoja. En tiedä onko millään juurikaan väliä tai miten tosissaan asiat pitäisi ottaa. Itseään voinee pitää omana maalauspohjanaan, jolle voi (kunnioitusta käyttäen) tehdä mitä tahtoo. (Tai en tiedä maalauspohjasta, ehkä joku maa, jossa on asioita, joiden olemassaolosta ei tiedä jos ei lähde tutkimusretkelle, ja vaikkei lähtiskään, niin ihan sama, sitä voi silti vaikka istuttaa kukkia tai hakata pari puuta tai jotain, pyörittää peukaloitaan ja odottaa huomista.)

minä 10 vuoden päästä

^ Tuo on koulujuttu, jonka teema oli minä kymmenen vuoden kuluttua. Tein aiheesta myös tekstin, johon kirjoitin mm. että haluan hampaita kiristelemättä hyväksyä tekemäni elämän pituisen ikuisuuden kestävät päätökset.

Kehonmuokkaus on asia, joka on aika ikuisuuselämän pituinen juttu, mutta esimerkiksi tatuointeja voi ottaa melko huolettomastikin. Minä aloin venyttää korvia mitään sen kummempia miettimättä ja ajattelin ottaa päähäni lisääkin reikiä ja tikata ihoon mustetta, niin miksei samalla olan kohautuksella voisi tehdä vaikka mastektomiaakin.

Mä voisin vaan hypätä, ”hyppää, niin suojaverkko ilmestyy allesi.”

Mutta mikä ehkä pelottaa, on kun en aina oikein kuuntele itseäni tai tunnista omia ajatuksiani. En tiedä hyppäisinkö omasta tahdostani vai jonkin vetämänä tai työntämänä. Minä kun lukeudun yhteisöön, jossa ihmiset ovat innoissaan ja jokseenkin varmoina aloittaneet hoidot ja tutkimukset, joten on oletettavaa, että toimisin itsekin samoin. Tämä on myös tilaisuus, johon minun oletetaan tarttuvan, enkä tiedä tartunko siihen koska tahdon, vai koska tiedostan, että niin pitäisi tehdä.

Joskus tuntuu, että olen susi lampaiden vaatteissa, että olen vain lainannut toisilta identiteetin, että olen tekopyhä ajatuksiinsa sotkeutunut tyhmä pentu edellä mainitussa yhteisössä. Olen epävarma etenemään ja liian ylpeä peruuttamaan.

(Kirjoitin kerran kaverille, että yhteiskunnan korttipakkaa ja ojennusta olisi hauska sekoittaa olemalla gender fuck(ed up), mutta miksi se pitäisi tehdä omalla kustannuksella.)

Oi, ja sitten tämä ikuinen ”mitä jos sä kadut sitä myöhemmin”. Kuka tietää, vaikka katuisinkin, mutta minä elän nyt, ja siksi minun pitää voida hyvin nyt ja jos jokin asia tekee minut tällä hetkellä hyvin voivaksi silläkin uhalla, että vanhana se saattaa harmittaa, niin kuulkaas aivan vitun sama.

 ”What ever happens – happens.”

Miltä minä näytän, mikä minun nimeni on, kaikki semmoinen tekee minusta sen kuka olen, mutta olen sama ihminen riippumatta siitä onko rintakehäni litteä vai ei ja onko nimessäni kolme vai kaksi vokaalia. Päätökselleni ei toisten tulisi nyrpistää nenäänsä.

http://40.media.tumblr.com/tumblr_mc9ez8SlXg1qcpmryo1_500.jpg

Joissain tilanteissa minulla on orpo fiilis. Esim. silloin kun olen yksin auton takapenkillä ja kerron millä nimellä tahtoisin tulla kutsutuksi ja etupenkiltä kuuluu vain tyly ”jaa” ja sitten on taas hiljaista. Tai silloinkin kun katson miten jokseenkin normaalilta näyttävät ihmiset istuvat yhdessä ja minä istun vähän sivussa ja näytän joltain muulta.

Olen leimaamassa itsestäni peruuttamattomasti epämääräistä.

ich habe dich gern

Ich habe dich gern on saksaa ja tarkoittaa ”minä pidän sinusta”. Sanatarkasti käännettynä se tarkoittaa kuitenkin ”minä pidän/omistan sinut mielelläni”. Minä olen epämääräinen kurja, kelpaamaton raajarikko ja hämmentävä sotku, mutta silti ihan hyvä ja minä pidän itseni mielelläni.

Tags: , , , , , , , ,

10 kommenttia - “Tietääks kukaan mitä ne on tekemässä”

  1. varpu Kirjoittaa:

    toi on kyllä jännä, että \hyppäisinkö omasta tahdostani vai jonkun vetämänä tai työntämänä\ ja että \olen lainannut toisilta identiteetin\. Harvoin kuulee tollasta näkökantaa, mut uskon ettet oo ainoa! Yleensä stoori menee niin, että eka yksin vuosikaudet on selittämätön paha fiilis ja dysforia, sit saadaan selitys ja sanat sille ololle ja apua ja halleluuja ja löydetään vertaisia ja yhteisö. Mut eihän se niin kaikilla mee. On kauhistuttavaa miten usein aatellaan, että kun on lapsesta saakka leluillaan ilmentäny ssukupuoltaan selkeesti ja ollu aina varma päätöksistään ni sit voi olla varma ja mennä niihin hoitoihin, muussa tapauksessa \no kattele ny vielä, jos kadutkin sitä myöhemmin…\ plöää.

    Vaikka itellä transkokemusta ei ookkaan, niin toi identiteetin lainailu kuulostaa muissa yhteyksissä hyvin tutulta. Kumpa voisin antaa jotain aukottomia vinkkejä oman identiteetin ja omien vastauksien löytymiseen, mutta etin niitä vielä itekin. Toivotanpa siis vaan onnea sulle.

  2. Rasmus Kirjoittaa:

    Meillä psykologian tunnilla esiteltiin identiteettitiloja, joista yks on ihan virallisestikin ”lainattu identiteetti”. Tekstiä lukiessa ajattelin, että no tuo nyt ainakin on ihan naurettavan kaukana minusta, mutta no jaa, en panisi päätäni enää pantiksi sen suhteen.

    Siinä oikeesti ihan säikähtää ja saa uuden näkökannan kysymykseen ”kuka minä olen” jos huomaa itsessään tai toimissaan jotain kopiointia tai pyrkimystä miellyttää jotakuta muuta tai jos ylipäätään valehtelee itselleen sopeutuakseen paremmin. Eikä kyseessä tarvitse olla todellista kopiointia tai muilta lainaamista, epäily siitä saa jo pysähtymään.

    Ajattelen, että identiteetin 100 prosenttinen hahmotus on vähän sama kuin etsisi kaiken kattavaa elämäntarkoitusta tai jokaista miellyttävää vastausta johonkin eettiseen kysymykseen. Hyviä vastauksia löytää varmasti ja kauniin kokonaisuuden sitä identiteetikseenkin saa varmasti muodostettua, mutta miten se tapahtuu, on jotain, minkä ohjeita ei paineta maitotölkin kylkeen, että sen voisi lukea aamumuroja syödessä. Mutta ihan kiva oikeastaan. Keskeneräisyyttä ja matkan tekoa lienee kaikki elämässä, mutta vähän kuin painaisi pausea ja nauttii välillä siitä sen hetken kokonaisuudesta, niin se näyttää melkein täydelliseltä.

  3. Elmeri Kirjoittaa:

    Nuorisopsykiartille meneminen ei oo vielä peruuttamatonta, lähetteen kirjoittaminen ei oo peruuttamatonta, transtutkimuksissa käyminen ei oo peruuttamatonta, eikä vielä diagnoosin saatuaan oo tehnyt mitään, mitä silmiään siristämälläkään voisi pitää peruuttamattomana. Eli hyppää siihen junaan, jos nyt siltä tuntuu!

    Identiteetin lainailu herättää ajatuksia, joista kirjoitan kirjeessä!!!

  4. Rasmus Kirjoittaa:

    Puhut tosia. Lääkärin ja muiden kanssa jubailu ei heitä ihmistä suoraan leikkauspöydälle tai mitään. Itse mietin myös, että jos vastassa on joku vatipäinen pässi tai itse puhun kummallisuuksia mustetahratestissä, niin sitä joku voi sanoa, ettei eteenpäin pääse tai en saa muuta kuin lääkityksen tai lobotomian tai käskevät mennä kotiin kasvamaan ja kirjoittavat lappuihin omiaan tai jotain muuta kökköä, who knows.

    Luulen kyl, et tää juna vie tämän ihmisen mukanaan, hih

  5. Maisa Kirjoittaa:

    Apua miten tuttuja asioita kelailet. Identiteettiongelmani ovat erilaisia, mutta ajatukset silti hyvin samoja. Pelottavan suurta.

  6. Rasmus Kirjoittaa:

    Huisin jännä miten moni löytää itsensä tästä tekstistä. Luulen, et tää on niit juttui, mitä jengi kelaa ja suree, kun kukaan ei aattele samoin, mutta oikeesti moni aattelee varsin identtisesti, mutta ne nimenomaan ajattelee, eikä puhu

  7. Juuh Kirjoittaa:

    Tekstiin viitaten, muista, että sun ei oo koskaan pakko, jos tuntuu ettet halua. Sä voit myös tehdä sen myöhemmin, jos susta tuntuu ettet oo vielä valmis. Minä tein eilen parisuhdetta koskevan päätöksen, jota olen valmistellut ja veivannut päässäni yli vuoden. Oon vieläkin sokissa, mutta silti ennen ratkaisua ja sen aikana mulle tuli vahva rauhan tunne, tavallaan sen tiesi heti että nyt se tapahtuu ja minä olen nyt valmis ja kypsä tähän hyppyyn. Sä tiedät kyllä sitten kun se rauhan tunne tulee, sitten on oikea aika tehdä päätös.

  8. Maisa Kirjoittaa:

    On vaikea puhua ja juuri siksi tarvitaan sinunlaisiasi ihmisiä, jotka uskaltavat omilla kasvoillaan kertoa, mitä kaikki ajattelevat. Tai ei kaikki tietenkään, mutta varmasti ainakin otsikkoon suurin osa meidän ikäisistä (elättelen edelleen toivoa siitä, että aikuiset oikeesti tietää mitä ne on tekemässä) samaistuu. Toisille kyse on pienemmistä asioista ja toisille isoimmista, mutta yhtä kaikki jokainen kelailee, että mitä hittoa elämä.

    Herätit kyllä minussa suuren kysymyksen, että miksi en voisi puhua. Pelkään puhua anonyymisti netissäkin, koska mitä enemmän puhun, sitä enemmän kerron itsestäni ja sitä todennäköisemmin minut voi tunnistaa. Mutta onko oikeasti merkityksellistä pitää yllä jotain itsevarmuuden ja itsetietoisuuden illuusiota. Ovatko tulevaisuuden työnantajat sitä mieltä, että vain henkisesti ja fyysisesti ennalta määrättyihin kaavoihin sopivat ihmiset ovat hyviä työntekijöitä?

    En tiedä, mitä oikein pelkään. Ihmisiä, joiden mielipiteistä en edes välitä?

    Kiitos, kun herätät ajatuksia.

  9. Rasmus Kirjoittaa:

    Juuh: Kiitos sanoista ♥ Kai se on sillai, että jos on tehtävänään jokin asia, jota pitää tärkeänä, niin vaikka odottaisi kymmenen vuotta, ei se tärkeys katoa, oma valmius tehdä se vain mahdollisesti suurenee. Oon iloinen, että sulla oli rauha ja valmius tehdä sun oma päätös. Shokkikin takuulla lantuu ajan kanssa <3

    Maisa: Kurr kiitos myös sinun sanoista ♥ Mä oon ite tosi ilonen siitä, että esim. blogeihin voin kommentoida omalla nimellä ja sähköpostilla. Silloin kun koitti olla anonyymi, sitä varo kaikkea mitä sano ihan turkasen paljon. Varmisti, ettei mistään voi tunnistaa itteään ja mä tein tahallani jotain juntteja kirjotusvirheitäkin. On tosi hauskaa leikkiä anonyymiä vaikka jollain pelisivustolla ja mulla oli Tumblrkin aluksi nimettömänä, mikä sekin oli hirmuisen kutkuttavaa. Vaikka nautin nettipersoonan omistamisesta, niin sitäkin hurmaavempaa on blogata omalla naamallaan ja mahdollistaa kohtaaminen lukijoiden kanssa.

    Mä kerran kun teki mieli tanssia keskellä toria mietin, että mitä mä pelkään ja mikä ois pahinta mitä voi tapahtua. Ihmiset joo katsois, niitä huvittais, kummastuttais ja pahinta mitä vois käydä, niin joku järjestysvalvoja tulis vetään mut sivuun, mut todennäköisyys sen tapahtumiselle on aika lailla 0% ja vaikka niin käviskin, niin ei sekään olis oikeesti paha, vaan hassua lähinnä. Ne ihmiset on mulle tuntemattomia, ne luultavasti pysyykin tuntemattomina, ei kukaan niistä mulle mitään pahaa mahtais, eikä siitä olis seurannu mitään traumaattista. Vähän turhaa me pelätään.

  10. Maisa Kirjoittaa:

    Olen täysin samaa mieltä tuosta torillatanssimisasiasta. En minäkään välitä tuntemattomien mielipiteistä, mutta tutut ovatkin eri asia. Jos voisin olla varma, että blogini näkyy vain ihmisille, joita en entuudestaan tunne ja jotka eivät käytä sanojani minua vastaan, kirjoittaisin ilomielin omilla kasvoillani. Tai ylipäätään kirjoittaisin. Ei sekään ole oikein, että läheiset joutuisivat lukemaan asioita blogista, kun niistä ei osaa kasvotusten puhua.

Jätä vastaus