Posts Tagged ‘erityisherkkä’

Kerää ittes

tiistai, tammikuu 13th, 2015

ranska erityisherkkä

Yks päivä kelasin, et mun blogi on käyny tosi henkilökohtaseksi. Meinaan, etten mä kerro mitään hauskoi läppiä tai villei oivalluksii, jaarittelen ja fiilistelen vaan, jauhan leukojani.

Mut emmä tiiä. Ehkä mä oonki sellanen jaaritteleva fiilismytty. Poukkoilen ja välil keittää yli, emmä seesteinen oo.

Mä pidin puheen eläintuotannosta turkistarhausta painottaen. Ihmiset kiemurteli penkissään, eivät ottaneet katsekontaktia, näyttivät kokevansa olonsa epämukavaksi. Mut tarkotus ei ollut miellyttää, vaan vaikuttaa. Mä en haluu satuttaa, mutten haluu et muhunkaan sattuu. Provosointi naurattaa ja turhauttaa.

Mä voisin itkee ku lapsen legotorni kaatuu ja mä tosissaan itken ku jonku kädet on kauniin muotoset. Mä lagaan kans aika paljo, hyydyn vaan ja kusen pahemman kerran omien asioideni priorisoinnissa. En mä huomaa kaikkee, emmä huolta kaikista pidä.

Jos mullon liikaa tekemistä (eli öö aina) mä tapaan lamaantuu, ei sitä oikein tee sit mitään. Mut joskus sitä aattelee, et vitut ja sit sitä menee sanoon opettajalle, että anteeks ei jaksa, vaik samalla hetkellä aattelee, että jaksaapas ja sitä liimaa postimerkin kuoreen, jonka lähettää maistraatille ja näyttää keskarii postilaatikolle, kun arvaa ettei niitä kiinnosta kuitenkaan.

Ja kokista mä oon juonu ihan hulluna.

Mä joskus vihasin tätä mestaa missä asun, tätä kaupunkii tai kylää tai mikä nyt onkaan. Sit oon voinu ihan hyvin, mut kyl mua taas totta vie vihastuttaa. Mä haluun, et mun kaupungissa on kauppa, jossa on maustettuu tofuu ja ne myis siel viel Rainbown soijakaakaotaki. Huh joo hei ja sit ois julkinen liikenne. Ja se juna-asema ei ois 7 kilsan päässä niin kutsutusta keskustasta. Pakettiautomaattiki vois olla aika villi. Ja kelatkaa jos vois kysyy kesätöitä jostain. Sivistysyhteiskunnan hemmoteltu nirppanokka. Elämäl voi kai olla standardeja. Kyl sitä hengis pysyy vaikka missä, mut eri asia missä elo on antoisaa.

Joo ja ehkä mä oon tosi syvällä ja hukassa nii pahoin, ettei hukkaa ees näy, mut oon mä semichilli sen suhteen.

Huvittais hullusti puhuu teille kaikkee!

[Ajatusoksennuksen päätös]

Nähäänhän kaikki torstaina Vaasan ohjaajainfos! <3

Nosta housut ja niistä nenäs

tiistai, tammikuu 6th, 2015

sateenkaariperheenlapsi ja seppopus

pidä pintas

turvassa

 

sluibapaska

pikkusamu (oon toi reikä tos polves)

Erityisherkkyydestä tai jostain

torstai, syyskuu 4th, 2014

3.9.2014 (ennen ku netti kaatu)

Mä oon pari päivää heilunu kuumeen rajamailla, mutten oo vaan ajatellut kipeeksi tulemista edes vaihtoehtona, joten täs mä nytkin istun villasukat jalassa, enkä sängyn pohjalla reporankana.

Pistin luokanvalvojalle viestin jos voisin olla perjantain pois koulusta ja voisin lähtee Helsinkiin heti aamulla. Koulussa luokanvalvoja sanoi, että viestin pitää olla huoltajan laittama, koska vittusaatana alaikäset ei oo ihmisii kenenkään silmissä. Äiti kirjotti sit sille tänään. Mua hermostuttaa odottaa. Pitää odottaa muitakin juttuja.

Hermostun tosi helposti nykysin kaikesta. Ennen mä sanoin sitä stressiksi, enkä ees tiedostanu sitä ja erityispaskoina hetkinä nimitin fiilistä ahdistukseksi. Aamulla luin kirjasta, että ylivirittyneisyyttä voidaan virheellisesti pitää ahdistuneisuutena.

Likes | Tumblr

Tää päivä oli yhtä hälyä. Ihmiset vaan huus ja piti ääntä. Ei mitenkään pahasti, mutta sillai, että kun pistää 20 henkeä samaan huoneeseen puhumaan astetta korkeammalla äänensävyllä, niin se sattuu korviin. Ja luoja kun kaikki yskii ja ne yskii niin kovaa. Olkaa ihan hiljaa hetki, jooko.

En osaa keskittää ajatuksiani. En voi lukea läksyjä, koska kello seinällä tikittää, enkä voi lukea jossei se tikitä. Musiikkia kuuntelen ihan liiallisuuksiin asti. En voi laskea yrityksen ALV-prosenttia Japanin jeneissä jos joku laulaa korvassani heroiinin piikittämisestä, mutta en kyllä pysty myöskään sulkemaan Spotifyta.

Taistellessani ajatuksesta hiljaisuus vai musiikki, huomaan usein ajattelevani, että kaikkein mieluiten kuuntelisin pehmeää ja hiljaista puhetta.

https://38.media.tumblr.com/750a66e55de6e22c47ce9b7fe01eb031/tumblr_nbarxpLT3Q1shaaa6o1_500.jpg

Maantiedon kirjassa oli kuva havainnollistamassa tehotuotantoa. Siinä navetallinen ihan tyytyväisen näkösiä lehmiä oli survottu karsinoihinsa (tai mihin lie), mut oli vaan pakko peittää se kuva. Halusin piirtää siihen yhen onnellisen lehmän vaan päälle. Eilenkin yhteiskuntaopissa puhuttiin jotain kansalaisaktivismista ja eläinten oikeuksista. En osannut ilmaista itseäni järkevästi. Muiden kommentit olivat surkuhupaisia. Mietin voisinko lähteä luokasta. Sillä hetkellä pakotti saada kuunnella musiikkia. Voidaan puhua tuotantoeläimistä, tehdä tuotteita puolustuskyvyttömistä — meidän täytyy tietää vastuumme — kuinka inhimillisyys voi olla tavatonta ♫

Yksi kertoi huonosta olostaan ja valitti kiirettä ja väsyä. Yritin sanoa samaa, mutta hänellä on tapana kääntää katseensa sivuun, enkä enää edes yritä.

Luokassa istuin rivissä kolmantena ja mun olo oli vaan kauhean epämukava, kun koitan katsoa taululle ja edessä heiluu ylimääräisiä päitä. Suljen silmäni hetkeksi. On liikaa nähtävää. Istuminen tuntuu muutenkin helvetilliseltä. Mun on välillä tosi vaikee olla mitenkään päin, koska polviin sattuu ja ryhti on perseellään ja hartiat vinossa ja t-paita villapaidan alla on vääränlainen.

En oo ollut kiesuksen pitkään aikaan tallilla. En tiedä haluanko edes mennäkään sinne. Olen unohtanu kaiken, jos olen ikinä mitään tiennytkään. Tuntuu ihan hirveeltä. Yritän aina paeta kaikkia tilanteita. Kaikki harrastukset, jotka oon armottoman taistelun jälkeen ensin aloittanut, oon lopettanut heti, kun olo on ollut epävarma. Yksi syy miksei huvita soittaa ja varata ratsastustuntia on, etten tiedä minkä sanoisin nimekseni. Vältän kaikkia asioita senkin takia. Hermostuttaa, kun en tiedä millä nimellä vastaantulija aikoo minua kutsua.

Ällöttää nähdä ihmisten peukaloivan puhelimiaan. Sitä voi istua kädet taskussa hiljaa tai tehdä jotain, joten miksei vaikka tsekkailla puhelintaan, en kiistä noiden älyvempainten hyödyllisyyttä, mutta en kiistä sitäkään, että minua ihan vain oksettaa nähdä niitä.

Ja matikan tunti, voi kiesus. Miksi ihmiset puhuvat samaan aikaan kun pyytävät kirjoittamaan, varsinkin kun siinä pitäisi vielä ajatellakin samassa.

Viewy

Viimeisellä tunnilla on psykologiaa. Liipa laapa jotain kouluikäisistä ja muusta turhasta. En oikeastaan kuuntele. Ihmiset ovat tylsiä ja toistavat samoja asioita ja puhuvat aivan liian pitkästi. Pyydetään muodostamaan pieniä ryhmiä ja kertomaan omasta ala-asteiästään annettujen kysymysten pohjalta. Ei saatana. Ihmiset puhuvat niin äännekkäästi. Katson kelloa. Kymmenen minuuttia. Mikäs tässä, selviän hengissä ja annan muiden nostalgisuudesta innostuneiden paasata tuhansista harrastuksistaan ja muistella lempileikkejään.

Vaan kun luulen, että saan vihdoin ottaa repun ja lähteä pois, kuunnella musiikkia ja valita oman melunlähteeni tai olla ihan vain hiljaa, sanoo opettaja, että tehkääs tästä vitun jännittävästä paskasta kirjoitelma huomiseksi. Et ole tosissasi. Niitä kysymyksiä on 9 ja ihmiset ottavat valokuvia oksennuspuhelimillaan ja pyytävät jakamaan ne whatsappissa toisilleen ja vellovat pihalle luokasta. Käsi kramppaa, kun koitan kuumeisesti kirjoittaa jotain kysymyksistä ylös. ”Eikö sun puhelimella saa kuvaa?” Meinaan sanoa, että ei, minulla on puhelin, ei viihdekeskustasta, mutta huomaan ääneni tärisevän, kun vain mumisen jotain, että kirjoitin jotain ylös ja lähden nostelemaan.

Ja tiedättekö, tämä on ihan vain tavallinen päivä.

⌇⌇⌇ | via Tumblr

Yksi kouluikäkirjoitelma-mikälie kysymyksistä kuului ”missä asioissa/tilanteissa olisit halunnut apua, muttet saanut?”. Se kysymys on ihan pirun itkettävä. En tiedä miksi, koska minä sain kyllä apua. Kai. Luulen ainakin (keksin myöhemmin kyllä monia asioita, joihin toivoisin tänä päivänä saaneeni apua, mutten saanut).

Pyöräillessäni mietin, että itkettääkö minua se fakta, että on olemassa JOKU joka ei saanut apua lapsena, koska tuon kaltaiset kysymykset tekevät minusta aina onnettoman riipumatta siitä miten onnellisessa tilanteessa olen itse ollut. Mietin samalla, että onko mikään fiiliksistä, jonka vuodan, oikeasti suunnattu minulle.

Minulle soittaa ystävä, joka on kokenut aurinkoisen hetken ja se tekee minusta nauravan. Psykan opettaja on jakanut minulle netissä kirjoitelmaan vaadittavat kysymykset, joka on sekin tosi koskettavaa. Ajattelin heittää aivot nurkkaan ja katsoa Huippumalli haussa -jakson, mutta olisi pitänyt tietää, että mulle se ei oo tyhjänpäiväistä viihdettä, vaan tunteisiin aika vitun lujasti vetoavaa.

Pin by Nora Papp on pic's | Pinterest

Vituttaa se, että nykyisin tiedostan itseni ja herkkyyteni. En jaksaisi pitää huolta itsestäni koko ajan.

Kirja, jota luen sisältää kohdan, jonka nimi on lapsen tai kehon viesti. Siinä on paljon hyviä vetoomuksia, jotka olen kirjoitannut kaikki ylös ja laittanut seinälleni, mutta miten voin kunnioittaa kehoni lapsen tapaan pyytämiä asioita, kun en totta vie jaksa aina lapsiakaan kuunnella.

Tuossa viestissä puhutaan useampaan otteeseen levosta. Ajattelen sitä, ja menen aikaisemmin nukkumaan, koska oveen koputtava kuume särkee silmissä. En meinaa saada nukahdettua, mutta annan itseni silti levätä. Makaan vain hiljaa silmät kiinni vaikka koko yön. Olen hiljaa ja rauhassa, vaikka meinaan kaivaa esiin kuulokkeet ja kuunnella musiikkia. Se on niin vetovoimaista.

Kirjastoon pitäisi viedä kirjat ja postiin toiset kirjat. Niin inhottavaa. Kaiken odotuksen ym:n lisäksi pitäisi tehdä nuokin.

Tahtoisin tehdä niin monia (turhia) asioita, mutta ei ole aikaa. Sitten kun on aikaa, en oikeasti tee.

Samaan aikaan kun tahtoisin säkenöidä elämää ja seikkailla, tunnen oloni niin epävarmaksi, että päätän vain paeta ja piiloutua ja olen ratkeamispisteessä hermostuneisuuteni tähden. ”Vanhempi ei lähetä leikki-ikäistä yksin uuteen tilanteeseen, joten älä sinäkään tee niin itsellesi. Ota joku mukaan.” Juu niinhän minä tekisin joo jos mukaan otto -etäisyydellä olisi yksikään mukaan otettava ihminen.

Edellä mainitussa lapsen tai kehon viesti -listassa kaunein on kohta kolme, joka sanoo:

3. Olen ihana. Annan sinun tuntea ja aistia tavanomaista syvemmin. Kuulun parhaisiin puoliisi.

Uskon minä sen, enkä ole pahoillani sen vuoksi millainen olen, mutta tiedättehän, en pahastuisi, vaikka paidanhelmani ei olisikaan ihan aina räkäinen.