Posts Tagged ‘teksti’

Pilattu

sunnuntai, marraskuu 23rd, 2014

Eilen päivä, jolloin                                                                             20.11.2014

rohkeuteni sai koulutetun tarinankuulijan itkemään
ostin kokista
kaksi sanoi tytöksi, kun eivät keksineet muutakaan
luin ranskan koealueen melkein läpi,
…………totesin etten osaa
katsoin animea
kynttilöitä
säikähdin, että joskus on tehtävä jotain
…………työ esim.
en jaksa opiskella
paidassani hakaneulalla ananaspurkinavaaja

Tänään päivä, jolloin

aamupalaksi nuudeleita
animea
taivutan mielessäni ”ilves, ilveen”
ranskan koe, jonka loppuun en kirjoittanut
…………je suis desolé parce que je n’ai pas lu

…………korotuksissa sitten

Nyt päivä, jolloin

luulin olevan paremmin
ymmärsin kaikkien olevan sairaita
ruumiit otetaan sängyn alta
kerrottiin minun olevani arvoton samalla kun käsi laskeutuu olalle
kieltäydyin itkemästä ja huutamasta
…………ei se ollutkaan tahtokysymys

markrubenstein:</p><br /><br />
<p>untitled #128</p><br /><br />
<p>

(tumblr)

”Miks sä haluat pojan nimen?
Miks sun täytyy pitää niin korkeeta profiilia?
Miks sä rimpuilet vastaan?
Meillä on standardeja.”

I never found a place in the human race ♫

”Sanoksä että mä oon tyhmä paska, joka ei osaa ajatella eikä argumentoida ennen kuin on 18?”
”Sanon”
”Ymmärräksä miltä sä kuulostat, vaikka sä oot aika paljon yli 18?”

Kaikilla on paha olo, eikä kukaan tee omalleen mitään muuta kuin kaada sen seuraavan päälle. Minulla on aika psykiatrille, eikä ketään joka ajaisi minut sinne, taidanko kysyäkään. Peukku pystyyn ja tienlaitaan tai jalat alle ja pummilla junan penkkien väliin. On asioita, joista ei peräännytä ja on virtahepo olohuoneessa.

https://www.youtube.com/watch?v=F4aaxJCqumQ

Tietääks kukaan mitä ne on tekemässä

maanantai, lokakuu 20th, 2014

Ihan ekaksi minä olen onneton tekemään päätöksiä. En osaa kaupassa päättää ottaako omena- vai appelsiinimehua enkä päättää veikatako A- vai B-vaihtoehtoa Trivial Pursuitissa (en osaa valita myöskään aamulla paitaa päälleni tai koulua hakulomakkeeseen). Näistä olen päässyt yli asiaa välttelemällä, silmät kiinni arpomalla tai joltain muulta kysymällä. Myöhemmin olen ehkä harmitellut valintaani tai sitten unohtanut, että joitain muita vaihtoehtoja oli olemassakaan, mutta elämä jatkuu.

Vaan sitten on myös sellaisia turkasen epämiellyttäviä valintoja, joiden seurauksena oikeasti tapahtuu jotain. Niin kuin vaikka sellainen, että ”haluatko, että varaisin sinulle ajan nuorisopsykiatrille?”. Jos tuohon vastaa myöntävästi voi saada lähetteen transtutkimuksiin.

Kun psykologi kysyi tuota minulta viime viikolla, olin lähellä itkeä (ylläri). Se on jotain innostavaa ja jotain hurjaa ja jotain tosi todellista. Nyt pitäisikin oikeasti ottaa askel kohti jotain, tehdä päätös, toteuttaa muutos, olla jotain, eikä aina vain laiskan epämääräisesti pyöritellä asioita päässään ja sanoa, että ehkä sitten huomenna.

https://41.media.tumblr.com/9cfb567c0a048495740bc7a27b7eadf3/tumblr_n8zwfpbt8f1t9jboyo1_500.jpg

Koitan ajatella, ettei tämä ole niin isoa asia. Siinä missä toiset ottaa kaupassa omenamehua ja toiset appelsiinimehua (jotkut on villejä ja ottaa molemmat), niin yhtä lailla toiset menee transtutkimuksiin ja toiset ei. Vähän niin kuin Simssissä sitä voi yhden hahmon pistää kokkikouluun ja toinen voi olla urheilujoukkueen maskotti.

Meillä on elämä ja elämässä voi tehdä erinäisiä asioita, joten miksikäs ei tehdä vaikka tätä. Ja miten muka jokin asia voisi olla toista parempi ja enemmän tekemisen arvoinen kuin toinen.

Yksilölle elämä on ehkä kaikki mitä hänellä on, mutta sillä kaikella on loppu ja sinne loppuun pääsee riipumatta siitä tekeekö sitä paskoja vai vähemmän paskoja valintoja. En tiedä onko millään juurikaan väliä tai miten tosissaan asiat pitäisi ottaa. Itseään voinee pitää omana maalauspohjanaan, jolle voi (kunnioitusta käyttäen) tehdä mitä tahtoo. (Tai en tiedä maalauspohjasta, ehkä joku maa, jossa on asioita, joiden olemassaolosta ei tiedä jos ei lähde tutkimusretkelle, ja vaikkei lähtiskään, niin ihan sama, sitä voi silti vaikka istuttaa kukkia tai hakata pari puuta tai jotain, pyörittää peukaloitaan ja odottaa huomista.)

minä 10 vuoden päästä

^ Tuo on koulujuttu, jonka teema oli minä kymmenen vuoden kuluttua. Tein aiheesta myös tekstin, johon kirjoitin mm. että haluan hampaita kiristelemättä hyväksyä tekemäni elämän pituisen ikuisuuden kestävät päätökset.

Kehonmuokkaus on asia, joka on aika ikuisuuselämän pituinen juttu, mutta esimerkiksi tatuointeja voi ottaa melko huolettomastikin. Minä aloin venyttää korvia mitään sen kummempia miettimättä ja ajattelin ottaa päähäni lisääkin reikiä ja tikata ihoon mustetta, niin miksei samalla olan kohautuksella voisi tehdä vaikka mastektomiaakin.

Mä voisin vaan hypätä, ”hyppää, niin suojaverkko ilmestyy allesi.”

Mutta mikä ehkä pelottaa, on kun en aina oikein kuuntele itseäni tai tunnista omia ajatuksiani. En tiedä hyppäisinkö omasta tahdostani vai jonkin vetämänä tai työntämänä. Minä kun lukeudun yhteisöön, jossa ihmiset ovat innoissaan ja jokseenkin varmoina aloittaneet hoidot ja tutkimukset, joten on oletettavaa, että toimisin itsekin samoin. Tämä on myös tilaisuus, johon minun oletetaan tarttuvan, enkä tiedä tartunko siihen koska tahdon, vai koska tiedostan, että niin pitäisi tehdä.

Joskus tuntuu, että olen susi lampaiden vaatteissa, että olen vain lainannut toisilta identiteetin, että olen tekopyhä ajatuksiinsa sotkeutunut tyhmä pentu edellä mainitussa yhteisössä. Olen epävarma etenemään ja liian ylpeä peruuttamaan.

(Kirjoitin kerran kaverille, että yhteiskunnan korttipakkaa ja ojennusta olisi hauska sekoittaa olemalla gender fuck(ed up), mutta miksi se pitäisi tehdä omalla kustannuksella.)

Oi, ja sitten tämä ikuinen ”mitä jos sä kadut sitä myöhemmin”. Kuka tietää, vaikka katuisinkin, mutta minä elän nyt, ja siksi minun pitää voida hyvin nyt ja jos jokin asia tekee minut tällä hetkellä hyvin voivaksi silläkin uhalla, että vanhana se saattaa harmittaa, niin kuulkaas aivan vitun sama.

 ”What ever happens – happens.”

Miltä minä näytän, mikä minun nimeni on, kaikki semmoinen tekee minusta sen kuka olen, mutta olen sama ihminen riippumatta siitä onko rintakehäni litteä vai ei ja onko nimessäni kolme vai kaksi vokaalia. Päätökselleni ei toisten tulisi nyrpistää nenäänsä.

http://40.media.tumblr.com/tumblr_mc9ez8SlXg1qcpmryo1_500.jpg

Joissain tilanteissa minulla on orpo fiilis. Esim. silloin kun olen yksin auton takapenkillä ja kerron millä nimellä tahtoisin tulla kutsutuksi ja etupenkiltä kuuluu vain tyly ”jaa” ja sitten on taas hiljaista. Tai silloinkin kun katson miten jokseenkin normaalilta näyttävät ihmiset istuvat yhdessä ja minä istun vähän sivussa ja näytän joltain muulta.

Olen leimaamassa itsestäni peruuttamattomasti epämääräistä.

ich habe dich gern

Ich habe dich gern on saksaa ja tarkoittaa ”minä pidän sinusta”. Sanatarkasti käännettynä se tarkoittaa kuitenkin ”minä pidän/omistan sinut mielelläni”. Minä olen epämääräinen kurja, kelpaamaton raajarikko ja hämmentävä sotku, mutta silti ihan hyvä ja minä pidän itseni mielelläni.

Kastanja taskussa ja herran siunaus tärykalvolla

tiistai, lokakuu 14th, 2014

Ekaks haluun kertoo teille yhestä äärimmäisen kivasta lauantaista, kun sen kerta tuun maininneeksikin tuossa ekassa sarjisruudussa!

Perjantaina pääsin junapummilla (joo sori oon semmonen ilman lottovoittoa jäänyt yhteiskunnan loinen) mun siskon luo ja tehtiin hassua pizzaa ja mä kuuntelin radiosta ruotsinkielistä svengimusaa ja naapureiden puhetta kylpyammeessa. Aamulla söin hassusti muroja ja teetä pahvimukista ja olin kuin kelpo talonmies konsanaan, sillä sain irrotettu siskon kämpän välioven, joka sit kannettiin vinttikomeroon.

Kävellessä keskustaan pääsin hurjan jänniin leikkipuistoihin, joita oli matkan varrella ja maassa oli jopa odottamassa mustekynä, joka on osoittautunut parhaimmaksi kynäksi, jota oon ikinä penaalissani kantanut.

Kaupungilla oli ihan tavattoman paljon söpöjä ihmisiä, jotka nauroi keskenään, oli iloisia ja minä sain tosi monta hymyä. Oli sellainen peikonpoika olo kun istuin torin reunalla nakertamassa eilistä pizzaa pussihousuissani ja heiluttelin päätä musiikin tahtiin. Joku sujautti ohikulkiessaan mun laukkuun nuhjaisen vihkosen, jossa luki ”Jumala rakastaa sinua” ja myöhemmin viereeni istui Fantaa siemaileva 50v. jäbä verkkatakissa ja aloitti keskustelun sanomalla, että ”sulla on persoonallinen lookki”. Hänellä oli kotoisat silmät ja paljon lämpöä niissä.

Rahaa mulla ei iltapäivällä enää ollut (ihan ku ois koskaan muutenkaan), mutta mulla oli mm. POMELO, runoja, ruskeita kirjekuoria ja 4 euron paistinpannu, jonka annoin iskälle. Oli myös kipeät jalat, mutta hei, olin saanut olla jopa pallomeressä, joten kenelle tulisi edes mieleen valittaa sellaisen jälkeen.

Ja vielä tosi kiva juttu: nukun nykysin Timpan kanssa lattialla mun siskon vanhassa huoneessa, ihan huvin vuoksi vain, ja siitä tulee kujeileva olo, varsinkin kun siskon kanssa lauantai-iltana mentiin himaan, eikä se potkinut mua sieltä pois, vaan sanoi hyvää yötä.

turku 1

turku 2

Erityisherkkyydestä tai jostain

torstai, syyskuu 4th, 2014

3.9.2014 (ennen ku netti kaatu)

Mä oon pari päivää heilunu kuumeen rajamailla, mutten oo vaan ajatellut kipeeksi tulemista edes vaihtoehtona, joten täs mä nytkin istun villasukat jalassa, enkä sängyn pohjalla reporankana.

Pistin luokanvalvojalle viestin jos voisin olla perjantain pois koulusta ja voisin lähtee Helsinkiin heti aamulla. Koulussa luokanvalvoja sanoi, että viestin pitää olla huoltajan laittama, koska vittusaatana alaikäset ei oo ihmisii kenenkään silmissä. Äiti kirjotti sit sille tänään. Mua hermostuttaa odottaa. Pitää odottaa muitakin juttuja.

Hermostun tosi helposti nykysin kaikesta. Ennen mä sanoin sitä stressiksi, enkä ees tiedostanu sitä ja erityispaskoina hetkinä nimitin fiilistä ahdistukseksi. Aamulla luin kirjasta, että ylivirittyneisyyttä voidaan virheellisesti pitää ahdistuneisuutena.

Likes | Tumblr

Tää päivä oli yhtä hälyä. Ihmiset vaan huus ja piti ääntä. Ei mitenkään pahasti, mutta sillai, että kun pistää 20 henkeä samaan huoneeseen puhumaan astetta korkeammalla äänensävyllä, niin se sattuu korviin. Ja luoja kun kaikki yskii ja ne yskii niin kovaa. Olkaa ihan hiljaa hetki, jooko.

En osaa keskittää ajatuksiani. En voi lukea läksyjä, koska kello seinällä tikittää, enkä voi lukea jossei se tikitä. Musiikkia kuuntelen ihan liiallisuuksiin asti. En voi laskea yrityksen ALV-prosenttia Japanin jeneissä jos joku laulaa korvassani heroiinin piikittämisestä, mutta en kyllä pysty myöskään sulkemaan Spotifyta.

Taistellessani ajatuksesta hiljaisuus vai musiikki, huomaan usein ajattelevani, että kaikkein mieluiten kuuntelisin pehmeää ja hiljaista puhetta.

https://38.media.tumblr.com/750a66e55de6e22c47ce9b7fe01eb031/tumblr_nbarxpLT3Q1shaaa6o1_500.jpg

Maantiedon kirjassa oli kuva havainnollistamassa tehotuotantoa. Siinä navetallinen ihan tyytyväisen näkösiä lehmiä oli survottu karsinoihinsa (tai mihin lie), mut oli vaan pakko peittää se kuva. Halusin piirtää siihen yhen onnellisen lehmän vaan päälle. Eilenkin yhteiskuntaopissa puhuttiin jotain kansalaisaktivismista ja eläinten oikeuksista. En osannut ilmaista itseäni järkevästi. Muiden kommentit olivat surkuhupaisia. Mietin voisinko lähteä luokasta. Sillä hetkellä pakotti saada kuunnella musiikkia. Voidaan puhua tuotantoeläimistä, tehdä tuotteita puolustuskyvyttömistä — meidän täytyy tietää vastuumme — kuinka inhimillisyys voi olla tavatonta ♫

Yksi kertoi huonosta olostaan ja valitti kiirettä ja väsyä. Yritin sanoa samaa, mutta hänellä on tapana kääntää katseensa sivuun, enkä enää edes yritä.

Luokassa istuin rivissä kolmantena ja mun olo oli vaan kauhean epämukava, kun koitan katsoa taululle ja edessä heiluu ylimääräisiä päitä. Suljen silmäni hetkeksi. On liikaa nähtävää. Istuminen tuntuu muutenkin helvetilliseltä. Mun on välillä tosi vaikee olla mitenkään päin, koska polviin sattuu ja ryhti on perseellään ja hartiat vinossa ja t-paita villapaidan alla on vääränlainen.

En oo ollut kiesuksen pitkään aikaan tallilla. En tiedä haluanko edes mennäkään sinne. Olen unohtanu kaiken, jos olen ikinä mitään tiennytkään. Tuntuu ihan hirveeltä. Yritän aina paeta kaikkia tilanteita. Kaikki harrastukset, jotka oon armottoman taistelun jälkeen ensin aloittanut, oon lopettanut heti, kun olo on ollut epävarma. Yksi syy miksei huvita soittaa ja varata ratsastustuntia on, etten tiedä minkä sanoisin nimekseni. Vältän kaikkia asioita senkin takia. Hermostuttaa, kun en tiedä millä nimellä vastaantulija aikoo minua kutsua.

Ällöttää nähdä ihmisten peukaloivan puhelimiaan. Sitä voi istua kädet taskussa hiljaa tai tehdä jotain, joten miksei vaikka tsekkailla puhelintaan, en kiistä noiden älyvempainten hyödyllisyyttä, mutta en kiistä sitäkään, että minua ihan vain oksettaa nähdä niitä.

Ja matikan tunti, voi kiesus. Miksi ihmiset puhuvat samaan aikaan kun pyytävät kirjoittamaan, varsinkin kun siinä pitäisi vielä ajatellakin samassa.

Viewy

Viimeisellä tunnilla on psykologiaa. Liipa laapa jotain kouluikäisistä ja muusta turhasta. En oikeastaan kuuntele. Ihmiset ovat tylsiä ja toistavat samoja asioita ja puhuvat aivan liian pitkästi. Pyydetään muodostamaan pieniä ryhmiä ja kertomaan omasta ala-asteiästään annettujen kysymysten pohjalta. Ei saatana. Ihmiset puhuvat niin äännekkäästi. Katson kelloa. Kymmenen minuuttia. Mikäs tässä, selviän hengissä ja annan muiden nostalgisuudesta innostuneiden paasata tuhansista harrastuksistaan ja muistella lempileikkejään.

Vaan kun luulen, että saan vihdoin ottaa repun ja lähteä pois, kuunnella musiikkia ja valita oman melunlähteeni tai olla ihan vain hiljaa, sanoo opettaja, että tehkääs tästä vitun jännittävästä paskasta kirjoitelma huomiseksi. Et ole tosissasi. Niitä kysymyksiä on 9 ja ihmiset ottavat valokuvia oksennuspuhelimillaan ja pyytävät jakamaan ne whatsappissa toisilleen ja vellovat pihalle luokasta. Käsi kramppaa, kun koitan kuumeisesti kirjoittaa jotain kysymyksistä ylös. ”Eikö sun puhelimella saa kuvaa?” Meinaan sanoa, että ei, minulla on puhelin, ei viihdekeskustasta, mutta huomaan ääneni tärisevän, kun vain mumisen jotain, että kirjoitin jotain ylös ja lähden nostelemaan.

Ja tiedättekö, tämä on ihan vain tavallinen päivä.

⌇⌇⌇ | via Tumblr

Yksi kouluikäkirjoitelma-mikälie kysymyksistä kuului ”missä asioissa/tilanteissa olisit halunnut apua, muttet saanut?”. Se kysymys on ihan pirun itkettävä. En tiedä miksi, koska minä sain kyllä apua. Kai. Luulen ainakin (keksin myöhemmin kyllä monia asioita, joihin toivoisin tänä päivänä saaneeni apua, mutten saanut).

Pyöräillessäni mietin, että itkettääkö minua se fakta, että on olemassa JOKU joka ei saanut apua lapsena, koska tuon kaltaiset kysymykset tekevät minusta aina onnettoman riipumatta siitä miten onnellisessa tilanteessa olen itse ollut. Mietin samalla, että onko mikään fiiliksistä, jonka vuodan, oikeasti suunnattu minulle.

Minulle soittaa ystävä, joka on kokenut aurinkoisen hetken ja se tekee minusta nauravan. Psykan opettaja on jakanut minulle netissä kirjoitelmaan vaadittavat kysymykset, joka on sekin tosi koskettavaa. Ajattelin heittää aivot nurkkaan ja katsoa Huippumalli haussa -jakson, mutta olisi pitänyt tietää, että mulle se ei oo tyhjänpäiväistä viihdettä, vaan tunteisiin aika vitun lujasti vetoavaa.

Pin by Nora Papp on pic's | Pinterest

Vituttaa se, että nykyisin tiedostan itseni ja herkkyyteni. En jaksaisi pitää huolta itsestäni koko ajan.

Kirja, jota luen sisältää kohdan, jonka nimi on lapsen tai kehon viesti. Siinä on paljon hyviä vetoomuksia, jotka olen kirjoitannut kaikki ylös ja laittanut seinälleni, mutta miten voin kunnioittaa kehoni lapsen tapaan pyytämiä asioita, kun en totta vie jaksa aina lapsiakaan kuunnella.

Tuossa viestissä puhutaan useampaan otteeseen levosta. Ajattelen sitä, ja menen aikaisemmin nukkumaan, koska oveen koputtava kuume särkee silmissä. En meinaa saada nukahdettua, mutta annan itseni silti levätä. Makaan vain hiljaa silmät kiinni vaikka koko yön. Olen hiljaa ja rauhassa, vaikka meinaan kaivaa esiin kuulokkeet ja kuunnella musiikkia. Se on niin vetovoimaista.

Kirjastoon pitäisi viedä kirjat ja postiin toiset kirjat. Niin inhottavaa. Kaiken odotuksen ym:n lisäksi pitäisi tehdä nuokin.

Tahtoisin tehdä niin monia (turhia) asioita, mutta ei ole aikaa. Sitten kun on aikaa, en oikeasti tee.

Samaan aikaan kun tahtoisin säkenöidä elämää ja seikkailla, tunnen oloni niin epävarmaksi, että päätän vain paeta ja piiloutua ja olen ratkeamispisteessä hermostuneisuuteni tähden. ”Vanhempi ei lähetä leikki-ikäistä yksin uuteen tilanteeseen, joten älä sinäkään tee niin itsellesi. Ota joku mukaan.” Juu niinhän minä tekisin joo jos mukaan otto -etäisyydellä olisi yksikään mukaan otettava ihminen.

Edellä mainitussa lapsen tai kehon viesti -listassa kaunein on kohta kolme, joka sanoo:

3. Olen ihana. Annan sinun tuntea ja aistia tavanomaista syvemmin. Kuulun parhaisiin puoliisi.

Uskon minä sen, enkä ole pahoillani sen vuoksi millainen olen, mutta tiedättehän, en pahastuisi, vaikka paidanhelmani ei olisikaan ihan aina räkäinen.

Sanoivat tähtisilmäksi

keskiviikko, helmikuu 26th, 2014

Meitsi on turvaa ja kyyneliä, ja sen takia jokseenkin kyvytön sarjiksen tekoon. Tahtoisin kuitenkin kertoo, kun se on vähän mun tapana.

Mä oon vaan jonki aikaa kelannu, et oo sotku ja vähä jostain otsaa takaa hajonnu. Etäisesti ehkä kelaan suunnitelmien perumistakin, mut vakaasti mä ne kuitenkin pidän, koska mitä sitä muuta haluaisin.

Mulla ei oo kyytii viereseen kyläpahaseen, jonne olen luvannut ilmaantua, mutta minulla on peukku pystyssä tienlaidassa ja kohta minulla onkin kyyti. Puolitoista tuntia 16 kilometrin taittamiseen menee.

Tuuli kaataa melkein kumoon, mutta sanoo se myös olevan kevät ja sellainen keli, että voisi ajaa pyörällä ja kaatua kivikkoisella asvaltilla ja saada housut rikkit, polveen verta ja virnistyksen naamaan.

Periltä löytyy kolme otusta, jotka tahtoo tietää miten menee ja joiden tervehtimiseen ei riitä pelkkä käden heilautus. Sitten onkin paljon asioita ja olo kuta kuinkin kuplii. On toisen perhe jota ihannoida, järjettömiä pelejä, joita pelata, mutta oleellisimpana on kuitenkin ne, jotka istuvat matolla nauraen pelikortit käsissään.

Kello on 10 illalla ja autossa soi juuri äsken puhuttu laulu. Auto vie meille, mutta minä en astu autosta ulos yksin ja laitetaan kolmelle patjat lattialle.

Kello on yksi ja mennään ulos. On hiljaista ja pimeää. Ympärillä on rauha ja jostain tulee jonkun käsi rapsuttamaan. Autotie on jalkojen alla oma, vaikka pyörätielläkin olisi tilaa.

Kello on neljä ja sammutetaan viimeinenkin valo ja suljetaan silmät kaiken hervottoman tarinan kerronnan jälkeen.

Mutta oikeastaan kelloa ei ole, on kaikkea muuta. On tämä päivä, äsken kertomastani seuraava.

Jossain välissä kaksi neljästä palaa sinne mistä eilen lähdettiin. On ihmisiä, joita voi katsoa silmiin ja luvata paljon asioita mitään sanomatta.

Ollaan vielä kaksin, kyyti tulee tunnin päästä. Elämä on itsevarmaa chillailua.

Sitten tulee auto ja mekin hajaannutaan. Käännyn ja astelen takaisin omalle talolleni ja mietin kaikkea mitä on tapahtunut. Ja mietin miksi olen ja miten päin. Saatan nauraa, mutta posket kastuu joka askeleella enemmän.

Itseni ehkä jollain tasolla kooten avaan ulko-oven ja laitan takin naulaan. Tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu, kävelen huoneeseeni, jossa patjat odottaa yhä lattialla. Tahtoisin kutsua Samuelin siihen nukkumaan ja koiran, jonka nimeksi voisi laittaa Rasmus.

Yksi netissä kertoo saaneensa tienviitat polulle, jotka johtavat transpolille. Ulkona on kani, joka viedään huomenna eläinlääkäriin.

En oikein tiedä mitä tapahtuu ja mistä löydän lisää nenäliinoja, mutta ajattelin istua tässä ja antaa sen tapahtua.

Another kid my age drugged under a jeep

keskiviikko, helmikuu 5th, 2014

Tulin just psykologilta. Kerroin jotain siitä, että opettaja oli hyvällä tuulella, ja Citymarketissa isänsä retuuttamaksi tullut parkuva räkänokka teki mulle kurjan olon. Psykologi puhui tuntosarvistani. Kuinka ne on kehittyny ja jotain semmosta.

Sit puhuttiin mun tunneoksennuksista. Siitä ku en oo yksoikosesti vihanen tai onnellinen, vaan avuton-masentunut-vihainen-pelokas-ymmärtämätön-hermostunut-yksinäinen-melankolinen-rauhallinen ja kymmenen muuta tunnistamattomatonta fiilistä siinä samassa mytyssä.

Psykologi sanoi, kun aikamme oli jo loppu, että hän ihmettelee tuntosarviani vielä enemmän kuin alussa. Ja että mä on astett– ei vaan kolmea tai neljää astetta herkempi aistimaan asioita. Siis kun huomaan opettajan mielialan tai kiinnitän huomiota satunnaiseen ihmiseen kaupassa. Ja hän sanoi, että se ei ole ihme, että tulee tunneoksennuksia (vaikkei me käytetä sitä sanaa) ja että ne fiilisvyöryt tuntuu tunnistamattomalta mytyltä ja että tuntuu, ku seinät kaatuis mun päälle. Koska mä en ignoraa juttui, vaan näen enemmän kuin muut ja mä tunnen sen kaiken voimakkaammin. Se mitä se sano, oli semmosta kuin sen huoneen jokanen ilmassa leijuva pölyhippunen ois ollu hyväksynnän hippusia ja mä oisin saanu analyysin ja syyn siihen, miks mä oon olees ja istuus nyt tässä.

Kun mulle sanotaan tollasta, mä aina yllätyn. Etteks te muka kattonu sitä huutavaa lasta kaupassa? Eikö teitä masenna, kun tien laidassa on kuollut orava? Ai te ette edes nähnyt sitä oravaa? Teitä ei ees kiinnosta? Ai okei.

Mulle sanotaan, että mä oon sillai viisas. Ja se sanotaan sillei kulmat koholla ja hymy huulilla. Ja mä yllätyn aina siitä.

Mulle sanotaan, että mä aattelen ihan hirveen paljon. Ja että ne ite ei oo ikinä aatellu tollei. Ja mä yllätyn aina siitäki.

Mä kirjotan hölynpöly esseen kokeeseen mitään miettimättä ja asioista tietämättä. Ope antaa pisteitä ja kehuu ilmaisua hyväksi, vaikka asiaa puuttuu. Ja mä yllätyn.

Mulle huudahdetaan, että mä olen ihana. Tai söpö. Tai jotain. Ja se tulee niiltä ihmisiltä semmosena puuskahduksena. Semmosena, et hei nyt ei pysty enää pidättelemään. Ja joo, mä todellakin yllätyn myös siitä.

Ja noi kaikki jutut sanotaan vaan uudestaan ja uudestaan ja mä vaan yllätyn kerta kerran perään.

Mä vaan oon ja elän ja mietin kuin paska milloinkin oon, esim. vaikka nyt, ja mä koitan hoitaa hommat ajoissa ja katon leffoja koeviikolla ja revin ranteet auki tyttöilystä ja siis mä en oikeesti tee yhtään mitään ihmeellistä, kunhan hengaan ja sillai. Silti ihmiset tulee ja sanoo jotain tollasta, koska mä en ite tajuu sitä. Ja asia mitä mä mietin ja minkä takii mä tulin tän kirjottaan on se, et miten helvetin viisaita, upeita ja ihania ihmisiä teki ootte, mut ette vaan tajuu sitä.

 

p.s.

(hain tonne kesäduuniin)

vaik

sunnuntai, tammikuu 26th, 2014

Kohta on blogisarjis valmis, mutta vielä enemmän kohta on koeviikko ja sen jälkeen deadline 1 ja deadline 2 ja ihan ilman kohtaa, nyt, vasara nakuttaa kallon sisältä rikkipoikkipuhki.

Kirjoitin, että ihan kuin Maailma olisi ottanut reppuselkään. Että on hyvä.

Kirjoitin, etten tahdo kouluun, töihin, nukkumaan, kuolla, elää, puhua. Että masentaa. Että tämä on paskaa.

Transgender Dysphoria Blues
My Transsexual Summer
Yhdenvertainen vanhuus: Haluaisin pystyä kertomaan
Haluaisin.
nainen, joka tahtoisi olla mies, joka tahtoisi olla nainen, mutta joka on mitä. Mitään
mastektomia. bottom surgery. nimi. kylpy. partakone. raskaus.

Raiskaus.
Potkitut eläimet.

Oksettaa vaatekaupat, itkevät lapset ja piirtämäni kuva. Tukehdun toisen käsivarren alla.

”You want them to notice
The ragged ends of your summer dress
You want them to see you
Like they see any other girl
They just see a faggot

Katson tunnesanojani. Masentunut, (kiusaantunut), onneton, itkuinen, (laiska?), tympääntynyt, yksinäinen ja vihainen, riittämätön, syyllinen, huono, hermostunut, eristäytynyt, epäonnistunut. Myöhässä. Meinaan aina valita sanan haluton, mutta en ota sitä ikinä, sillä aina minä todella haluan, mutta en vain onnistu -> tuskastus.

Mitä jos epäonnistun? Jos saan kokeesta nelosen, mitä tapahtuisi? Opintoni rapautuisivat vähän kerrallaan, enkä jaksaisi kiriä. Olisin pettynyt itseeni, sillä tiedän, ettei yrittäminen olisi paljon vaatinut.
Jos en palauta sarjakuvaa deadlineen mennessä, mitä tapahtuisi? Johto joutuisi tuskaan ja pettyisi. Saisin potkut porukasta. Olisin pettynyt itseeni, sillä tiedän, ettei yrittäminen olisi paljon vaatinut.

Paitsi, että se vaatii. Saatanasti liikaa.

(Enkä minä epäonnistuisi. En saisi nelosta, saisin kutosen. Epäonnistuisin epäonnistumisessa.)

Ajan kanssa aina noustaan. Joojoo. Siksi istun tässä tänäänkin. Mutta ennen istumista mietin, että housuni ovat mukavat ja istumisen jälkeen kuulin räts.

Tiedättekö mikä minua syö ja vetää maahan? Se, etten ikinä tehnyt sarjisalbumia itselleni. Ja se, että puhun siitä tavalla kuin en ikinä voisi sitä tehdäkkään.

Minun täytyy perua huominen tapaaaminen sairastumisen vuoksi.

Joudun vahtimaan siskoani, en pääsekkään.

Sanomme toisillemme, ettet ole ihmisperse. Annamme nenäliinan ja sanomme älä sure. Jos ihminen ei kiellä itseltään paskaa päivää tai olemista ja elämää, kieltävät toiset häneltä sen.

”In a perfect world… I’d see no therapist
In a perfect world.. this wouldn’t make me sick
She pulls the trigger until the gun goes click!”

Lopetan ajattelun siihen, että eteeni tulee kysymys. En ajattele ikinä loppuun. Lähden retkelle ajatuksiini, mutta käännyn ulkoportailla takaisin sisälle.

”Burn the evidence… of my existence,
Clear the ashes on the ground
Burn the evidence… of all these things,
That pull my spirit down”

howfunnyisthat:

Everyone’s first time playing Bomberman

And second time. And third. And that’s why I don’t play Bomberman very often anymore.

Ja vieköön meidät

maanantai, marraskuu 4th, 2013

Kuljen kynä kädessäni ja suodatan kaiken ulkopuolisen rumuuden paperille sitä mukaan kun sitä naamani edessä syntyy. Ympäriltä kuuluva huuto rajoittaa suunniteltuja toimiani ja närkästyttää, mutta paperi kutsuu huomaamattain sen kaiken ulos. Kuin veteen kaadettaisin öljyä ja niin se sitten vain soljuu ulos alati jatkuvana virtana.

Ei, en tiedä mihin suuntaan tai miten päin sinne kuljen. Totean oloni osaamattomaksi, mutta siveltimellä teen värin. Ja se sointuu. Yllätyn kun toinen veto saa sen syvenemään. Ja hetkeksi mieli vaikenee ja  katseleminen on vain nautinnollista.

Tyhmyys raivostuttaa. Omani saa pään nuupahtamaan, muiden puolestaan kiristää leukaperiäni luoden eteenpäin kohdistumattoman katseen. Myös toisen laulama toteamus takoo taikaraivossa, ”miksi ette huomaa, miksi ette nää?” Kun suunsa avaa ja katseet kääntyvät pois, käännän minäkin selkäni. Olkaa. En minäkään sinun tarinoitasi raaski enää kuunnella. Kumpi meistä oppi tämän kummalta?

Hetken taas maalaan. Osannet minua paremmin, mutta ei sen väliä. Minä laulan ja katson paperia.Ja sitten minun on heitettävä jalka pyörän tarakan yli tapaamiseen suunnaten ja ulkona sataa. Matkalla mietin mitä vastaan kysymykseen koskien kuulumisiani. En osaa sanoa. Sitten hymyilen oivaltaessani voivani kertoa, että olen maalannut. Ja minusta on ihanaa kun ei ole lunta.

Mitä sitten? Toinen jäsentelee ajatukset päähäni siten, että ne mahtuvat sinne sulavasti ja tekee kaivatun kysymyksen antaen kaivatun nyökkäyksen. Ja huomaan, että ääneni sortuu. Sortuu samoin kuin kerran aiemminkin. Kun silloin itseni sijaan kerroin eläimistä. Ja miten niille kävi. Ja nyt minä katkaisen lauseeni. Hengitän kerran, pari. Totean vielä jotain. Enemmänkin. Ei, vaikka olisin rakennus, ei siellä kukaan kulje nyt kuraisilla kumisaappailla. Lattia se vain narahtaa omista askelistani.

Palaan sateessa takaisin. Teen viiden matematiikan tehtävän sijaan kaikki kymmenen. Paitsi viimeiselle näytänkin vain kieltä. Tehkööt joku muu.

Elimistöön joutuu liikaa tavaraa. Eilen sinne toivoi voivansa kaataa pullosta ylimääräistä, tänään pureskelin sisään tarpeettoman. Teetä ja sympatiaa. Vaan nykyisin minä juon kahvia silmieni alusten tummuessa. Taivuttelen mielessäni sanoja.

Hymyilen, kun pääni ylle ilmestyy toisen sanoista kädet sormet vastakkain asetettuna sadetta pitämään. Sanoo, että tänne pääsee yöpymään.

Paperi värittyy hieman lisää. Otsaa saattaa särkeä kuume. Shh, mene vain nukkumaan. Selvitä pää, jota et koskaan sekoittanutkaan.

Sekava sananen saanen

maanantai, lokakuu 14th, 2013

Pek Güzel Şeyler: Flickr Favorileri vol.10

butterfly

Sanotaan, ettei uusia värejä voi luoda.

Höpsis.

Minä nään paljon asioita väreinä. Olotilan tapaiset sotku-fiilikset on  minulta kysyttäessä värejä.

Jos kysyt, että noh, minkä värinen tämä sitten on, niin minä en vastaa. Se on väri, ei sana. Jos pyydät maalaamaan sen värin, niin en maalaisi, koska se on väri, ei maalia.

Joskus väri voi olla iloinen tai vaikka synkkä, mutta harvemmin. Se on vain mielessä oleva väri, sanoisin.

Vain vaaleanruskeita asioita pystyn nimeämään. Se on ainoa sana-väri. Samuel on vaaleanruskea, samoin kahvilat ja kissanturkki. Nämä eivät kuitenkaan ole sitä yksistään. Kahvilat ovat syvemmän värisiä ja Samuelissa on eloisaakin väriä. Kissakaan ei ole tylsä ja lavea.

Tänään talutin pyörän pihasta niin kauaksi, että rakennus jäi puun taakse. Sitten vasta pysähdyin vetämään takin vetoketjun kiinni ja heitin jalan tarakan (tai ritsan) yli. Ihan kuin ikkunasta nyt kukaan olisi katsonutkaan, mutta niin minä tein.

Itketti. Teki mieli itkeä uupumusta, mutta alitajuntainen hyvä olo tökki puupalikkana, halkona, kaihoa niin, että poljinkin silmät tyynenä.

Ajattelin vain piiloutua ja käpertyä pois.

Tarjottaessa mietin ottaisinko kahvia ja sitten pelaisin nukkumatta koko loppu illan-yön-aamun Simssiä. Latasin asioitakin siihen.

Viikko lomaa ja läksyjä en hoitanut tai mitään ikuisuusrästipiirroksista.

Otin leivänkin teeni kanssa, vaikka seisoin keittiössä inhoten.

Mietin sanoja eilen. Miten itse asiassa muutkin kuin minä muodostavat täällä huvittavia verbejä. Onko se sittenkin murretta, että joku teppuuttelee hitaasti tiellä tai kilkuuttelloo astioita. Varsinkin kaikki k-alkuiset tekemiset. Tulee tilanne-kohtaisia sanoja, en oikein keksi teille esimerkkejä. Vaikka kipsutella sievin askelin kengät kopisten.

Hah, minulle sanottiin tuosta. Kun sanon, että en tiedä tai keksi, mutta kumminkin kerron sitten jotain.

Eilen poltin kynttilöitä ja nyt taas. Se on hyvä.

Kerroin olevani äärirajaton. Sanoin, että muuttuva väri tai sellainen. Kun jos pyydetään kertomaan itsestäni niin en tiedä. Oli kuulemma hieno sanavalinta.

Vastaukseksi sanottiin, että pohtiva ihminen ei pysty kertomaan itsestään. Selainen, joka ei pohdi vain latelee kolme kuvaavaa adjektiivia pyydettäessä.

Kun itsestäni kertoessa kerroin, että ajattelin laittaa yhteiseen kassaan varastetut rahat, joita en ollut vienyt ja jota en iknä ollut käyttänyt, mutta jonne en kuitenkaan laittanut mitään, koska ei minulla ollut, sanottiin että hyvä. Silloin oloni oli orpo. Kerrotiin se sama, mikä monta kertaa ennenkin. Että ei minun rahojani sille kuuluisikaan laittaa jossen ollut mitään vienyt ja, että varas ei oppisi jos joku muu korjaisi töppäykset. En minä noin ajattele. Ajattelenko lainkaan? Ystäväni on se, joka syyttömänä ajattelee myös laittavansa varastetut rahat kuppiin. Sieluntoveri. Muut sanovat sinisilmäisyydeksi ja sellaiseksi. Ettei tuolla tavalla pärjää elämässä.

Niin ja se Pasi-paloittelumurhaaja-kukalie, joka sai vankilasta lomaa ja karkasi. ”Miksi niille annetaan ylipäätään lomaa!” Kuulkaa screw  you. Oikeasti. Suututtaa. Ne siellä vankilassa on ihmisiä ja jos minä perustan vankilan, niin sen näätte, että nehän saa sieltä lomaa aivan varmasti. Turha odottaa muuta.

Paljon tuli hyviä ajatuksia ja sanoja. Kun sanon toivovani olevani sydämellisempi koulussa kysytään salliiko ympäristö sen. Totta. Koulu ei ole hyvä, lämmin, rakastava tai turvallinen. Ei siellä olla pyyteettöömiä ja sydämellisiä.

Oloni oli äärirajaton useasti sen 45 minuutin aikana. Takkuilin paljon sanoissani. Päässäni oli mielikuvia väreistä. Ehdottettiin ensi kerraksi lisää sanojen tuottoa. Piirtäkin sai vai miten se meni. Aiheena tavoitteet. Mokoma. Pisti hankalaksi.  Silti tämä oli elämässäni ensimmäin kerta kun uudelleen ja uudelleen leviävä äärirajattomuus nähtiin ja minä tunsin sen. Ei vain levinnyt ja hajonnut, vaikka se tekee sen lempeästi, vaan tunsin sen ja olo oli tanssi. Toinen sanoo paljon niitä hyviä ajatuksia ja sanoja ja äärirajattomuus saa kuvailuja.

Olo itsessäni ja maailmassa on kotoinen.

Hyvä. Pidän nykyisin paljon sen merkityksestä. Ei sillä tavoin, että joku on hyvä ja toinen huono taidoiltaan. Tai että toinen on hyvä ja toinen paha. Sillä tavalla, että vaikka olo on hyvä. Levollinen ja muuta. Hyvä.

Ja niin. Sytytän kynttilät, lumoudun niistä ja juon toisenkin kupin teetä, joka on kovin hurmaavaa.

Loppu illan olen olematta, huomenna tehnen läksyjä tai luen kirjaa. Menen tallille ja sitten joku minut hakee toiseen taloon. Mietin tavoitteitani. Perjantaina nään halattavia asioita.

Huoneessani on dinosaurus-verhot ja koira-matto. Se saa hymyilemään.

Lisäksi olen myös mieltynyt aatokseen, että jos nimeni olisi jokin muu, niin se saattaisi olla Rasmus.

voi pojat

mutta painoikin julkaise-nappia

sunnuntai, syyskuu 29th, 2013

Jos kysyisit tätä nykyä kuka sarjakuvahahmo olisin, niin vastaisin Ringo Jere-sarjakuvasta.

Korvassa kuuluu nyt tämä.

Viikonloppuna kissa teki kerta kerran jälkeen pesän syliin. Tökkäsi nenällä poskeen ja hurisi.

Perjantaina olo oli eheä.

Ajattelin paljon mielessäni.

Tanssitti.

Pelasin Simssiä kolmeen yöllä, kärpäset ryömivät kaulaani pitkin ja menin vain sitten nukkumaan ja heräsin viiden tunnin päästä.

Luin sarjakuvaa. Sellaista joka teki olon intopuhkuvaksi. Minä en tee mitään. Olen ihan kurja sen asian suhteen.

Opiskelin psykologiaa. Opiskeluni on itkettävän hidasta. Tapani on hyvä, mutta se on hidas, ja kello on seinällä ja oloni kärsimätön ja keskittymisen häiriöinen.

Imuroin kärpäsiä ja tyhjensin imurin ulkona, niin että ne lensivät pois. Kun palasin sisälle, siellä oli jo kymmenen uutta.

Saunassa ei ollut valoja. En minä muutenkaan mitään nää. Puolisokea. Se suruttaa toisinaan.

Join teetä ja kaakaota ja teetä. Ainakin kaksi litraa.

Heräsin sunnuntaihin, kun uni oli täynnä hyljeksintää ja stressiä. Koitin ravistaa sen pois. Siinä se vain repi mieltä. Jotenkin sitten hälveni.

Rakkaat vanhukset minä tapasin jo aijemmin mietityttäni, miten kurjaa kun moiset ajallaan kuolevat. Tuuleni oli hyvä. Sitten voi kauhea kun repi piikit ja muotit. Sukupuoli ihonväri seksuaalisuus.

Luin lisää kokeisiin kärpästen suristaessa ikkunaa vasten. Puhelin itsekseni. Ajatus karkasi. Ei, nyt ei kyllä enää luettu. Käperryin kyljelleni. Havahduin. Nousin ylös ja kerroin asiani ääneen. Ai, se olinkin arka aihe.

Löin nyrkillä patjaan. Ei voinut olla käpertyneenä, koska ymmärsi, että mieltä kylmäsikin joka kerta se tilanne, jolloin oli toisen kanssa käppyränä ja toinen luuli väärin, vaikka tilanteelle antoikin sen kummempia miettimättä puhtaasti silloin anteeksi.

Mietin keskusteluja, joissa olin kesällä mukana. Yksi jota kohtaan ei oltu reilusti toimittu sanoi, että ihan kuin olisi eläintä kohdeltu. Auts. Olenpa nähnyt kun eläintä kohdellaan. Kissa juoksee pakoon kenkiä, joista on saanut kylkeensä. Lammaskin väistäisi rautatankoa jos olisi vielä elossa.

Keskustelussa käy ilmi, että osa ei olisi missään tekemisissä prostituoidun kanssa. Että ei voi hyväksyä aktivismia. Ja että sukupuolivittujotainpaskaa. Mietin ihmisiä, jotka sanovat vihaansa joka homoa ja transua, mutta minulle tekstaavat smaileja.

Haha, ja sellainen olen, että kun keskustelu on loppu, tulee yksi ja halaa. Kun näytit niin surulliselta.

Kuulen usein oman nimeni lauseessa jossa empaattinen on adjektiivina. Toisinaan mietin, että ei minulla hyvänen aika ole mitään hätää, mutta kun minä itken toisten puolesta. Tarkoitan, että kun joku potkitaan hengiltä kadulla, niin minä todella luulen, käyttäydyn ja elän kuin se olisi minun vertani siinä asvaltissa.

Sitä tahtoo pois koko maailmasta ja eläminen oksettaa. On aivan mieli sikkuralla ja silmät pyörii päässä vauhkona.

Ja aina kun ammattiauttaja kysyy, että mitä kuuluu ja miten menee, niin minä hymyilen ja tarkoitan sitä, mutta silti sitä kuitenkin löytää itsensä aika ajoin ihan yhtä vitun sekopäisenä kuin jos olisi pää väärinpäin harteilla tai siinä kiinni lainkaan.

Säikähdin, kun mietin miten voin katkoa kylkiluuni tai rutistaa keuhkoni.  Minkä takia, kenen vuoksi, mitä hyödyttäen?

Vaan antakaa kun kerron vielä perjantain aatteistani:

Ihminen, joka vietti kanssani kaksi päivää osasi sanoa, että muotoilen ajatukseni sanoiksi ennen kun hän ehtii edes saada mitään ajatusta. Toinen on sanonut, että puhun niin nopeaan, että välillä pitää miettiä mihin tämä liittyikään. Kolmaskin sanoi, että ajattelen niin nopeasti, että ehdin kyseenalaistaakin omat ajatukseni ennen kuin hän ymmärtää mistä aloin puhumaan.

Minä vain piirtelen jotain ja puhelen jotain välillä turhautuen kummankin lopputuloksesta. Sulla leikkaa. Mitä? Sä kuvailet asioita ihan loistavasti. Kuka? Tajuuksä ite miten hyvää settiä sä saat aikaan. Ai?

Tein kaksi lappua, kun annettiin tehtäväksi. Kummassakin on ympyröitä ympyröiden sisällä. Toisessa on sosiaalinen verkostoni ja toisessa olen minä. En laita niistä kuvaa tänne, mutta kerron jotain.
Verkostoympyöissäni on keskellä piste, joka olen minä. Sitten siinä on sellaisten ihmisten nimiä, jotka ovat minua lähinnä, minun kanssani samassa ympyrässä. Seuraavassa ympyrässä on kaksi ystävän nimeä, mutta muut siihen kirjoitetut asiat eivät ole ketään ollenkaan. Siinä on eläimiä ja Samuel, minun eräänlainen mielikuvituksen tuotokseni. Ja psykologi, joka nämä ympyrät pyysi minun piirtämään sanoo, että tahtoo vielä palata Samueliin. Vau. Ja hän myös kysyy olenko kasvissyöjä. Ai sekin kuultaa puheestani.
Ympyrät loittonevat. On rinki perheelle, kouluihmisille ja sukulaisille. On pari, joiden nimet eivät ole missään ympyrässä ja on saksien kuvia perheen kohdalla.

Sitten on tämä minun toinen ympyrälappuni. Sitä ei ehditä käsitellä, ensi käynnillä sitten. Siinä on kuitenkin rinkuloita samalla ajatusmallilla. Ensimäisessä, itseäni lähimässä renkaassa on sanoja, jollainen olen kun olen verkostoympyräni sisimmän renkaan kanssa. Höpsö, poukkoileva, onnellinen. Olen pomppivat ajatukset omaava naurava hepuli heidän kanssaan. Käsittömän usein toistavat sanaa söpö. Pulisen kaiken joka mieleeni tulee. En ole hyvä isoissa määrissä ihmisiä. En pärjää jos joku tarvitsee paljon tilaa, lesoaa ja röyhkeällä itsevarmuudellaan täyttää ilman. Jossen sano asiaani, niin oloni tukkeutuu. Olen oppinut sen. Itsestä on kiva oppia.

En olisi osannut täyttää tuota ympyrää, ellen olisi tavannut tähän ympyrään kuuluvia henkilöitä tässä päivä pari sitten.
Se on sellainen tiivis mytty, joka aukenee ja täyttää kaiken. Se on kuin ydin, mutta se on vain näiden ihmisten kanssa.

Seuraavassa ympyrässä minun minä-rengastossani lukee sellaisia sanoja, jotka kuvaavat sitä henkilöä, jonka kanssa minä vietän aikani. Piirsin siihen myös koiran, koska en oikeasti tiennyt mitä oikein siihen kirjoittaisin.

Sitten on rengas, jossa on pintaminä. Kuori. Sellainen kuin lienen koulussa.

Erikseen olen laittanut vielä asioita ja muita, jotka tavallaan kuvaavat minua. Siinä lukee ihan vain aamuvarikset ja, että terveiset on kerrottava, kun joku niitä lähettää ja että meinasin laittaa kuppiin varastetut rahat, vaikken ollutkaan niitä vienyt.

Tälläinen kuva minulla on tulossa vesivärilehtiöön, joka ei mahtunut puoliksikaan skanneriin:

Musiikkikin on niin hyvää, että varpaat ei meinaa pysyä villasukissa.

Ja rispaiset kengäni ovat kokoa 42, vaikka jalkani ovat sitä pienemmät. Se on mielestäni ihastuttavaa. Vielä kun ne ovat kirpputorilta kolmella eurolla, jonkun jätkän jaloista.

Luin toista sarjakuvaa. Se on kaunis ja hyvä.

Minä itse en tee mitään. Vieläkään.

Huomenna on taas kokeet, enkä minä ymmärrä miksi sitä sanotaan psyykeeksi eikä psyykkeeksi tai että miksi samastumisessa ei ole i-kirjainta m-kirjaimen jälkeen ja miksi puhutaan konstuktivisesta eikä konstruktiivisesta, enkä oikeastaan kyllä edes tiedä mitä se kaikki tarkoittaa.

Ymmärsin kirjoittavani hajanaisesti ja runomittallisesti sekoillen, sillä vaikka on paljon kaunista sanailua, niin sanat ovat rumia kolahduksia mielen pyörteisiin verrattuna.

Ja sitten ajattelin olla julkaisematta tätä paskaa, koska en ollut kirjoittanut otsikkoa.

Ja polviin sattui.

tiistai, heinäkuu 30th, 2013

Sunnuntaina minä siis palauduin Protulta ”kotiin”, mutta en oikeasti palautuneena. Siirsin vain kehoni paikasta X paikkaan Y.

Ennen autoon lastautumista ja lähtöä leiripaikalta sitä halaa muutamaa ihmistä, joiden kanssa sydän oli viikon sykkinyt. Puhe siitä, että vielä me nähdään ei ollut muodollista sanojen helinää. Se oli jotain mihin pystyi luottamaan.

Autossa toisten kylkeen vielä hetken liimautuneena ei edes huomannut hellettä. Ehditään juuri ajoissa asemalle. Vaikka on kiire, ei toisen kaulasta voi irrottautua. Siinä sitä kaksi toisille läheiseksi muuttunutta sielua ovat sylikkäin jalat niin tiukasti hetkessä kiinni.

Tiet erkanevat junan saapuessa paikalle. Vielä yksi pusu poskelle ja käsi täyteen rapsutettavia hiuksia.

Junassa sitä vain istuu ihmetellen. Lukee uudelleen viestit, joita muilta on saanut. Ihmiset kertovat nähneensä jotain kaunista, jotain hyvää ja valovoimaista. Oma käsi hakeutuu haromaan omia hiuksiaan. Taitaa vähän surettaa, vaikka suupielet vähän kohoaa.

Tampereen jälkeen nousee ylös ja lähtee etsimään vessaa. Lemmikkivaunun läpi kulkiessa seisahtuu. Siinä on kolme koiraa, kolme niin tuttua ja niiden vieressä penkillä nainen, jonka kasvot aivan yhtä tutut. Tervehtii ja saa sylin täyteen innostuneita koiria. Tässä on hän, jonka nelijalkaisia tovereita aikoinaan tuli lenkitetyksi. Koira tuntee minut, nojaa jalkaan tyytyväisenä, ei tahdo irti päästääkkään. Muutaman sanan vaihdettua kertoo nainen, että tutuista koirista toinen on mennyt taivaaseen. Jatkan matkaa vessaan.

Junan vaihdon ja muutaman minuutin jälkeen ollaan omalla asemalla. Tavarat autoon siirtäen ja etupenkille istuen lähtee kyyti kohti omaa taloa. Ei kukaan sano sanaakaan, mitäs sitä toisiaan tervehtimään. ”Vievät huomenna hänen äitinsä”, sanoo kuski jossain välissä. En ymmärrä ja kysyn mistä puhuu. On henki jättänyt muuan äidin. Kuulemma myös tämän sedän.

Kotona koneen aukaistua puhuu toveri espanjalaisesta junasta. En ymmärrä tätäkään ja kysyn. Saan kuulla junan törmänneen ja kahdeksankymmenen kuolleen. Äiti huomaa kotiinpalanneen ja aloittaa sanoen tiskit koneeseen, imuri käteen ja laukut tyhjäksi. Nurmikon voi leikata huomenna.

Koneella keskustelun aloittaa yksi viikon kanssani jakanut. Päädyn lämpimään kuplaan juttelemaan ja muut menevät nukkumaan.
Jossain vaiheessa, reilusti yli keskiyön sitä itsekin ryömii sänkyyn. Jossain vaiheessa havahtuu koneen olevan yhä sylissä. Sen sulkee ja jatkaa unettomia uniaan.

On varma, ettei heräisi ennen iltapäivää, vaan kahdeksalta onkin jo jalkeilla. Ei vain ole ketään enää jota herättää tai kenen kanssa herätä. On itsensä vuoksi vain noustava ja itsensä kanssa puuhattava.

Koko päivän istuu koneella. Ei osaa mitään tehdä, eikä löydä mistään energiaa. Unohtaa syödä ja käydä vessassa. Maito ja munat eivät tunnu oikeilta lautasella ollessaan. Hassua miettiä, miten kaikki vain kuolee vaikka itse on ollut viikon eloa täynnä.

Tulee jälleen aamu ja sitä hetken pyörii. Vetää koneen lopulta syliin ja kiittelee tyynyn pehmeyttä pään takana. Soittaa musiikkia, jonka eilisillan keskustelija, edellisviikon ihana on koonnut. Melodista ja hiljaista. On aika pysähtynyt. Kello seinässä itse asiassa on sen tehnytkin. Kuin transsissa hiljaa makaa ja kuuntelee. Ei tahdo sanoa sanaakaan. Kaipaa jotain ehkä vierelleen. Musiikki lailla veden hukuttaa ja sitä silmät kosteina eteensä tuijottaa.

Miettii kouluun vaadittavia kirjoja. Miettii koulua. Iljettää ja peräti ahdistaa. Ei usko sen olevan paikka itselleen, ei tiedä minne menisi ja miten päin olisi. On viikon ollut jossain mihin paremmin ei voisi kuuluakkaan. On pitkin kesää kiertänyt ihmisten sylissä ja junassa paljon istunut. Siellä on aina on ollut hyvä ja hyväksyttävä. Siellä on aina joku ollut vastassa odottamassa tai joku uusi odottava etsittävänä.

Tahtoisi prosessoida muutamaa seikkaa. Tahtoisi jota kuta silmiin katsoa ja asioista kertoa.  Illalla kiipeää hevosen selkään. On se suuri vakaa ja lempeä, ei muuttunut pahaksi tai petolliseksi. Hetkeksi unohtaa kaiken muun.

Illalla sitä äidilleen mainitsee jostain, seuraavasta reissusta Helsinkiin. Älähtää, että ei, ei sinne mennä kun koulut alkaa, on kotona oltava ja koulusta huolehdittava. Ei välitä siitä. Tietää lähtevänsä vaikkei lupaa saisikaan. Laskeskelee itsekseen, että opintotuella päässee kerran kuussa pakoon, kerran kuussa muualle, kerran kuussa halattavaksi, kerran kuussa kotiin.

feeling like a little brother

Mitäpä jos sä pelkäät turhaa

torstai, joulukuu 20th, 2012

Me käytiin protulla käpykeskustelu. Porukka jaettiin pieniin ryhmiin, kolme leiriläistä plus appari/ohjaaja, ja me mentiin sit istuun kuka mihinkin, eroon muista ryhmistä. Meidän piti ottaa maasta joku käpy ja sit siin keksiä sen kävyn elämäntarina ja kertoa se muille.

Mä alotin improon omaa käpysepustustani. Mun käpy oli taittunu, ruma ja rähjänen. En muista minkä esitin sen nimeks, joku Taneli tai Kalevi, tai mitä mä tarkalleen ottaen siitä muutakaan sanoin, mut miten vaan. Pyörittelin sitä käpyä käsissäni ja katoin sitä samalla kun kerroin sen elämäntarinan. Se oli vanha käpy. Sillä oli ollu rankka elämä ja sitä oli syrjitty tai jotain. Taisin sanoa sen kasvaneen tuollaiseksi taittuneeksi, kun se kulki aina orpona nokka kohti maata vai oliko se saanut selkäänsä, en tosiaankaan muista.. Apparina ollut Jenna kysäisi minkä vuoksi sitä käpyä oltiin syrjitty. Sanoin sen olevan ulkomaalainen käpy. Tullut Sveitsistäkö vai mistä. Sitten huomasin jonkun kömpivän pitkin mun käpyvanhusta. Se oli sellainen pienen pieni oranssi hämähäkki. En nepannut sitä pois, vaan näytin sen muille. Esittelin sen mun vanhan käpyni kaveriksi. Ne oli hyviä, ei vaan parhaita ystäviä ja siksi se käpy oli menneisyydestään huolimatta onnellinen, eikä lainkaan onneton.

Istuin kuunnellen muiden käpytarinat ja katsoin kädelläni lepäävää  raihnasta käpyä ja hämähäkkiä. Meidän jaloissa vipelsi muurahaisia, mutta niitäkin katoin vaan suurella lempeydellä.

Kun kaikki olivat saaneet kerrottua käpyjensä elämäntarinat loppuun, kysyi Jenna oliko äsken kertomissamme tarinoissa jotain yhteistä meidän elämään.  Säpsähdin. Itkettikin. Olin just kertonu oman tarinani.

Mä en muista miten se tarina meni, mutta muistan sen tikun, joka lävisti yhden sen kävyn suomuista ja muistan sen hämähäkin. Ja miten se käpy oli onnellinen.

Wayfaring-stranger-45_largeTumblr_m6e812l1ed1rvpj9yo1_500_large

Kuulin tän ekaa kertaa kun kysyin teidän tunnebiisejä. Herkkänä hetkenä kuunneltuna siitä tuli mullekki tärkee biisi.

Pro protu

maanantai, heinäkuu 30th, 2012

Siis ihan oikeest: Jos oot alle 15, valmistaudu lähteen protulle. Jos oot 15, sun pitäs olla siellä jo. Jos oot 16-19, hankkiudu senioriprotullle ja jos oot 20-vee tai vanhee niin mee aikuisleirille! Et kadu!

Kun multa kysytään, mitä tahdon ihmisiltä mun ympärillä, niin mun vastaus on keskustella ja leikkiä. Protu oli sitä. Lisäks se oli myös ymmärrystä ja hyväksyntää, tasa-arvoa ja ystävyyttä, avoimuutta ja uteliaisuutta. Mun tapauksessa mukaan kuului myös piirtämistä ja maalamista. Ketään ei tuomittu. Ei sanottu mikä on oikein ja mikä väärin, tai että kuka meistä ois oikeessa tai väärässä. Ajatuksia sanottiin ääneen, eikä haitannu, vaikkei ne ollu loppuun asti ajateltuja.

Lauantaina puhuttiin siitä, mitä tehään leirin loputtua  ja et onks elämä yhtään valosampaa protun jälkeen. Taisin sanoo jotain, et son entistä kurjempi, kun ny on tutustunu uuteen elämän tapaan ja ihmisiin ja sit pitää palata siihen vitunituhippieikiinnostaturpaakiiihansama-maailmaan. Vaikka mulla onki kavereita täällä, nii ei me keskustella sillei miten tuolla. Keskustelun vetäjät kysyi perusteluja ja fiiliksiä, mut ei siis tivannu, vaan sillei ystävällisesti autto syventään omia ajatuksia. Koulussa olevien ihmisten kans pitää puhua nopeesti, että saa suun vuoron ja ihmiset jaksaa kuunnella loppuun. Välillä pitää puhuu jostain hennezin uusista ihquista töppösistä tai suzuki beeveen vanteen ruuveista, että kiinnostus pysyy muilla yllä. Lisäks ihmisten kommentit on useimmiten tasoa ”hmmm” tai ”ihan sama”. Joskus kuulee kyllä kans sitä, että möngippäs takasin sinne kiven alle mistä oot tullukki ja vie mielipitees mukanas. Protulla sua kuunnellaan ja sä ite kuulet mielenkiintoisia näkemuksiä, perusteluja ja tajunnan virtaa.

Lauantaina meidän nukkumaan meno aika venähti yhestätoista johki öö aamukahteen. Valot sammutettiin ja kajareista tuli jotain musiikkia ilman lyriikoita. Muodostetttin kaks riviä, jokka oli naamat vastakkaain. Jokanen vuorollaan kulki näiden rivien välistä siksakkia silmät suljettuina halaten jokasta leiriläistä. Luulin riparilla saamieni halausten olevan rehellisä haleja, mut tää oli kyl jotain ihan muuta. Me jumitettiin useemmaks minuutiks roikkumaan toistemme kaulaan, hipsuteltiin toisen hiuksia ja siliteltiin selkää. Ja melkein kaikkien silmät vuos (joillain ehkä vähä enemmänki KRÖHÖM). Tunnin kestäneen halaussession jälkene meille annettiin keharit, eli kehulaput :D Niihin oli jokasen päivän aikana pitäny kirjottaa kivoja juttuja kaikista leirillä olleista ihmisestä. Vaikka 24 ylistyspuhetta ja rakkauden vuodatusta kävi kyl kieltämättä voimille, niin voi jumpe ku sit sai lukee ne mitä muut oli kirjottanu <3 Sit itkin viel vähä lisää ja nenä vuos ja kaikki käsipaperit oltiin käytetty jo maalaillessa. Istuin pihalla muiden kanssa portailla lukemassa. Ilma oli lämmin , tyyni ja lempeä. Halailtiin vielä vähä lisää. Ku ne laput oli lukenu, nii tuli sellanen olo, et okei ehkä mä oikeesti oonki älykäs, hyvä piirtään, kaunis, aurinkoinen, sulonen, kiinnostava ihminen ja söpökin vielä. Ja et on olees ihmisiä jotka välittää niinku vittu ihan oikeesti.

Riparin jälkeen mietin pitkään pyytäsinkö jotain hemmoa mun Facebook-kaveriks, mut protun jälkeen kun menin facebookkiin niin ohjaajatki oli ehtiny lisätä mut jo omalle kaverilistalleen. Vilpittömyyttä.

Sunnuntaina meillä oli pieni juhla, jossa mm. ohjaajatiimi esitteli leiriläiset Pieni ankanpoika-laulun sävelmällä tehden joka tyypistä yhen säkeistön. Mun osuus:
Iita protunpoikanen
maailmanrauhaa tahtoo
aina muita puolustaa
ja avarasti katsoo
maailmankuvaansa suloista
jossa eläimet ei oo lautasella
Juhlassa me saatiin protutodistukset ja -korut, lisää haleja ja kukkaseppeleet päähän.

Ja okei niinhän siinä kävi, että ku mä lähin protulta nii kaikki oli hetken ihan paskaa. Ihmiset jotka huutavat, murjottavat ja ovat masentuneita. Mun protukupla oli puhjennu ja kaikki oli niin rumaa, ahdistavaa ja painostavaa. Mua oksetti syödä ja olla jossain supermegamarketissa. Ne ihmiset oksetti mua. Mua venas kuitenki kotona eittämättä maailman kauneinta fanarttia Iinekseltä ja sain feikkivenytyskorun hältä kans. Chättäsin netissä mun protulaisten kanssa, nuokuin netissä kolmeen asti ja kun menin nukkuun, niin olin vaan ihan älyttömän onnellinen ja kiitollinen kaikesta ja päätin jatkaa elämää protun parissa.

Joskus oon tullu kelailleeks, et mihin porukkaan mä kuulun. Täällä Pohjanmaalla, missä asun ei hirveesti oo varaa nirsoilla seurasta ja kelasin vaan, et ok, hengaillaan sit yksin. Mä oon kuitenkin löytäny mun oman yhteisön ja sen nimi on protu.

What if God was one of us

torstai, kesäkuu 28th, 2012

Jeesus-juttuja. Kuvat on ylläri Weheartit:sta

Riparilla kaikki ajat ja päivät meni sekasin. Meillä oli koko päivä suunniteltu valmiiks ja kaikkien juttujen välis oli jotain 5-15 min taukoja. Koko ajan piti syödä ja hyttysiä oli ihan törkeen paljon. Pappi hölisi jotain. Nuoriso-ohjaajan nahkakengät natisi. Kaikki väsäs lennokkeja. Tajusin, ettei siinä ehtiny aatella mitään. Sei ollu kuitenkaan paha juttu. Oppituntien aikana kuuntelin hajamielisenä mitä meille kerrotiin ja sit vaan saatto tulla joskus joku pieni oivallus mieleen, jonka kirjotin sit ylös. Asias tapahtu itestään. Ei tarvinnu stressata mitä tapahtuu, vaan sai vaan elää just tismalleen siinä hetkessä.

Tumblr_m6arqbnv6j1qhg067o1_500_large

Oon kai ollu agnostikko tai jotain sinne päin. En nykyään määrittele tai luokittele asioita. Leirillä aattelin, et sit ku on konfis niin sanon muiden mukana tahdon, jotta voin pitää jalan oven välissä ja myöhemmin miettiä mihin todella uskon. Mut ei mun tarvi sitä myöhemminkään määritellä tai päättää.

Mun mielestä Jeesus olis aivan tavattoman upea filosofi. Sillon hyviä ajatuksia, mä tykkään niistä ja pidän enkeleistä kans. Mut voi oikeesti ku aletaan puhuun palvomisesta ja messuista ja kolmiyhteisen Jumalan iäti kestävästä lampaidensa rakastamisesta ja blaa blaa blaa. Ja useimmiten ne vaahtoajat on sellasia ikäloppuja tutisevia rusinoita, jokka tulee kirkkoon aina sun taakse ja laulaa ihan hillitömän korkeelta ja sellasella kärsivällä, särisevällä äänellä ja sit ne toitottaa sulle Herran siunasta ja kiroaa syntiset helvettiin. Usch, I’m out.

Itseasiassa sellaset Jumala-jutut ei tunnu mulla missään

Silloin ku riparilla puhuttiin nyky-yhteiskunnasta ja konkreettisista asioista, nii valpastuin. Ne on helpompi tajuttakki, ku kaikki ne aamenen pauhaukset ja herran siunaukset, jotka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Tumblr_m6b3wrqrgs1qhg067o1_500_large

Ja siis ne superuskovaiset Jeesus-mummot. Ne onkii Raamatusta joitain kohtia, esim. et homot pitäs lynkata, mut skippaa sit kaikki niille epäsuotuisat kohdat. Siis Raamatussa on paljon asioita, jota nekään ei varmasti noudata. Se on varmaan monta miljoona vuotta vanha opus, jonka kirjotti ihmiset. Loppu peleissä onko se Jumalan oikea tahto, vai vaan ihmisten tulkinta. Ja Raamattuhan puhuu itteäänki jatkuvasti pussiin. Esim. ”Älä tapa”, mutta ”surmaa tämän lain rikkojat”.

Uskonto on muutaki ku niitä homokammoisia Jeesus-mummoja. Ne ajaa ihmiset ateisteiksi. Mä tunnen muutaman ihmisen, jotka on tosissaan uskovaisia, mut ne tekee sen niin, etten voi ku ihailla. Uskonto ei oo sitä kirkos perseensä puuduttamista, vaan siinä on hyviä ajatuksia. Se on jotain mistä voi ammentaa itelleen moraaliin sääntöjä tai mitä sit kukin ny tekeeki.

Mun mielestä uskon toitotus on tekopyhää. Meinaan musta ristin kanto kaulassakin ei oo enää sympaattista vaan jotenki vilpillistä. Ihan tyhmää aatella niin, koitan opetella siitä pois, mut mullon pari muutaki typerää juttua joisten vaan pääse yli. Raamatussa, siis jossain ihan tuntetussa kohassa, Jeesus suuttuu fariseukselle, joka rukoilee kovaan ääneen, jotta muut kuulis. Miten meidän nykytoimi eroaa sen fariseuksen tavasta rukoilla? Siis me tehään joku näyttävä kirkko ja sinne jotain porvarillisa kultakoristuksia ja sanotaan, et tulkaas hei tänne rukoilemaan ja laittakaa ne ristit kaulaan.

Eikai Jumalaa tarvi palvoa.

On olees joku leffa, joka perustuu tositapahtumiin. Se kertoo, että Raamatussa on yks osa, jossa kerrotaan, että Jumala ei halua sille pystytettävän mitään palvontamökkejä (siis kirkkoja yms.). Paavi tai joku oli kuitenki poltannu sen, sillä sillähän menis kaikki omaisuus ja auktoriteetti jos se homma paljastuis todeksi.

Tykkään Jumalasta, mutten kirkosta. Eikö se niin pitäs mennäkki?

Tumblr_m6b4ntnzt41ry5eh6o1_500_large

Kavahdan jumalanpilkkaa ja herjaamista. Sekin kun ihmiset sanoo, että ripari on aivopesua, niin saa mut hermostumaan. Haluan jumalista puhuttavan symbolisesti, enkä siis suoraan Jumalasta. En tiiä alkaako mua pelottaa. Mä en oo ikinä tuntenu Jumalan läsnäoloa. Joskus kirkossa kun oli jumalanpalvelus, nii aloin itkeen, mut siis silloinki mä vaan itkin, enkä siks, että joku Pyhä Henki ois mun yllä. Kai. Meinaan, et luulis sen tuntevan. Mä oon keränny lähetyseuralle rahaa vapaaehtoisena, mut en mä sitäkään oo tehy Jeesuksen tähden. Menisin vaikka heti Afrikkaan viemään niille puhdasta vettä, mutta en mä tekis sitä Jumalan armosta.

Vai mitä jos kaikki onkin yhen Jumalan luomaa? Siis näkyvän lisäksi myös rakkaus ja kaikki muut tunteet ym.

Mä antasin vaan näiden juttujen olla. Ahistavaa ku pakotetaan kohtaamaan asiat suoraan ja tekeen valintoja. Let it be,please.

Ja c’mon, ei Jumalaa ja uskontoa tarvi ottaa joka paikkaan ja asiaan mukaan. Te voitte jutella päivän säästä, ilman, että mietitte mitä kirkko siihen sanoo.

Tumblr_m6b4wa1qxm1ry5eh6o1_500_large

Raamatus lukee jotain, et Jesaja ennustaa Jeesuksen kohtalon, siis jotain 600 vuotta ennen koko äijän olemassa oloa. Eihän sitä kukaan silloin uskonu. Entä jos tän päivän ”psyko” onki sadan vuoden päästä oikeessa?

Joku on kai joskus sanonu, että me ollaan enkeleitä helvetissä. Joskus mä mietin, et me ollaan ite se Jumala. Tai enkeleitä. Piristetään toisia. Tai jotain..
Ku puhutaan, että kuoltua joutuu taivaseen tai helvettiin, nii sen vois muotoilla nii, että taivaaseen päästessä kuolee, mutta jos joutuu helvettiin, nii se tarkottaa vaan ikusta elämää tällä maapallolla.No joo, mut kerron siitä myöhemmin ja koitan pysyä täs yhes aihees.

Oon miettiny, et miks hitos Jumala oikeesti anto ainoon poikansa ihmisille, jokka selvästikki on ihan vitun idiootteja ja läpimätiä. Mut sit mietin, et, miks mä ite oon kiltti tuntemattomille ihmisille, jotka nekään ai varmaan välitä paskan vertaa musta.

”Jumala antaa Kristuksen tähden syntimme anteeksi”, eikä siis meidän ihmisten tähden. Loppu peleis Jumalaki oli vaan isä.

Tumblr_m6b4f4likm1ry5eh6o1_500_large

Delfiinimakaronipaistos

maanantai, huhtikuu 23rd, 2012

”SIVUSAALIS  bycatch
…sillä tarkoitetaan merieläimiä, joita saadaan vahingossa – paitsti ettei vahinko ole mikään ”vahinko”, koska sivusaaliin katsotaan kuuluvan erottomattomasti vallitseviin kalastusmenetelmiin. Nykykalastus hoituu yleensä suurella määrällä tekniikkaa ja vain muutamilla kalastajilla. Tällä yhdistelmällä saadaan massiivisia kalansaaliita ja massiivisia sivusaaliita. Ajatellaanpa vaikka katkarapuja. Katkarapujen troolausoperaatiossa keskimäärin 80-90% pyydetyistä merieläimistä kipataan yli laidan joko kuolleina tai kuolemaisillaan, koska ne ovat sivusaalista. (Tämä sivusaalis koostuu suureksi osaksi uhanalaisista lajeista). Katkarapujen osuus maailman meristä pyydetystä ravinnosta on painonssa mitattuna vain 2%, mutta koko maailman sivusaaliista 33% aiheutuu katkarapujen troolauksesta…Mutta entä jos ruoassamme olisikin tiedote, jossa kerrottaisiin, kuinka monta eläintä on tapettu, jotta saamme haluamamme eläimen lautasellemme? Esim. Indonesiassa troolattujen katkarapujen oheen liitettäisiin teksti: JOKAISTA KATKARAPUKILOA KOHTI MUITA MERIELÄIMIÄ TAPETTIIN JA VISKATTIIN TAKAISIN MEREEN 26 KILOA.
Ajatellaan vielä tonnikalaa. Tonnikalojen pyynnin yhteydessä muiden säännöllisesti tapettujen 145 lajin lisäksi tapettiin – aiheettomasti – seuraavia: paholaisrausku, pikkupaholaisrausku, täplärausku, isokuonohai, kuparihai, sysihai, ruskohai, Carcharinus signatus, hietahai, valkohai, vasarahai, piikkihai, Squalus cubensis, isosilmäkettuhai, makohai, sinihai, raitamakrilli, purjekala, sarda, kuningasmakrilli, espanjanmakrilli, purjemarliini, valkomarliini, miekkakala, purjeliskokala, porsassäppikala, nokkakala, pomfretti, turkoosipiikkimakrilli, mustameduusakala, dolfiini, Cubiceps pauciradiatus, keltasiilikala, sateenkaariharppoja, anjovis, meriahven, liitokala, turska, tavallinen merihevonen, juovaruoriahven, kiiltolahna, Lepidocybium flavobrunneum, amiapompano, kolmipyrstö, merikrotti, merienkeli, möhkäkala, mureena, luotsikala, käärmemakrilli, hylkyahven, sinikala, kassavarummuttaja, punarummuttaja, isopiikkimakrilli, keltapyrstöpiikkimakrilli, pargo, barrakuda, pallokala, valekarettikilpikonna, liemikilpikonna, merinahkakilpikonna, karettikilpikonna, bastardikilpikonna, hoikka-albatrossi, välimerenlokki, idänpikkuliitäjä, musta-albatrossi, merilokki, isoliitäjä, pitkäsiipiviistäjä, meriliitäjä, harmaalokki, naurulokki, kuningasalbatrossi, isoalbatrossi, nokiliitäjä, etelänmyrskylintu, idänpikkuliitäjä, etelänharmaalokki, lahtivalas, seitivalas, sillivalas, delfiini, pohjanmutavalas, pallopäävalas, ryhävalas, nokkavalas, miekkavalas, pyöriäinen, kaskelotti, raitadelfiini, täplädelfiini, suippokuonodelfiini, pullonokkadelfiini ja hanhennokkavalas.
Kuvittele, että eteesi tuodaan sushilautanen. Mutta lautasellasi ovatkin kaikki ne eläimet, jotka tapettiin, jotta sinä saisit sushia. Lautasesi halkaisijan pitäisi olla puolitoista metriä.” Jonathan Safran Foer – Eläinten syömisestä

Helvetin hyvää ruokahalua vaan, sillä se ei   t o d e l l a k a a n  oo  ”ihan sama”