Posts Tagged ‘trans’

Henki-lökohta

perjantai, huhtikuu 21st, 2017

elämästä 1 kopio elämästä 2 kopio elämästä 3 kopio elämästä 4 kopio elämästä 5 kopio elämästä 6 kopio elämästä 7

Revennyttä silkkii

lauantai, huhtikuu 15th, 2017

shoulders too board for a girl -slim bonus

helppo psykologihelppo psykologi 2

pätsi rakkaus

löytyy parhaat puolet molemmista

kledjuystävät

Herkkä taiteilijasielu

lauantai, huhtikuu 8th, 2017

punk lapsi 3

empatia mandariini

caring

face of silver, heart of gold, tiedättehän:
http://simppa.sarjakuvablogit.com/files/2016/08/1300.jpg

köyhät on laiskoja köyhiä siksi

dysforia pelasta sekopää

pääsiäis pus

(mut tykkään pääsiäisestä tosi paljon)

Leijonanpoika

tiistai, maaliskuu 28th, 2017

punk lapsi 2

fyi kopio

nebulavääntö

nebulaväntö2

(fun fact: nykysellään sähköposti toimii joo mut virustorjunta löytää päivittäin koneelta yks-kaks troijalaista ::::))

leijonakeesi

* Tuntuu, et hiusten pituuden suhteen transmaskuliinin pitää aina antaa periksi jollekin:
-pitkä fleda antaa vastenmielistä lohtua lähipiirissä heille, jotka tahtoo ihmisen kasvavan naiseksi.
-lyhyt fleda antautuu isomman kaavan normeihin, jossa lyhyitä hiuksia pidetään hyväksytyn maskuliinisina.
huulipuna

Itseisarvo

keskiviikko, helmikuu 8th, 2017

A1 A2 A3

A4

siep 1

siep 2

A5 kopio

A6

A7 A8

Hukka

maanantai, tammikuu 30th, 2017

paskaaa

kennenzulernen

Pitäis vieläki puhuu

tiistai, tammikuu 24th, 2017

destruction

pätkii

polipyyntö

Julkasin tän seuraavan jutun joku aikaa sit blogin FB-sivulla:

ei sais
Joo paitsi arvatkaa mitä: en mä oo onnellinen. Musta tuntuu, että teen väärin ja meen liian helpolla, että pystyisin parempaan, lasken prinsessajalkani mutaan ja katon miten muut jaksaa pidemälle ja paremmin, enkä mä oo siinä mukana, vaikka voisin ja mun pitäis. Ja kaikki vaan sen takia, että näin mulle on sanottu.

Sen ei tarvii olla tarkoituksellisia tai syyttävää, koska mä poimin tahtomattakin myös ne ei-mitään-tarkoittavat ohi mennen ilmaan heitetyt ajatukset. Ympäristö huutaa, että pitää menestyä, olla hieno ja kallis.

Mä juttelin ihmiselle, jonka pitäis tietää asioista. Mä kysyin voinko mä tehdä näin, onko tässä järkeä ja mua puhtaasti pelotti mitä se vastais. Mut tiiättekö, hän ei nauranu minuu lyttyyn, ehkä hieman huvittuneena kohautti olkiaan ja totes, että ”joku täti ylioppilasjuhlissa voi ihmetellä ja ehkä joku järkevä sanois, että toi on hölmöö, mut ei se oo sun vika, et koulu on mennyt hyvin. Anna mennä ja tuu näyttään kieltä niille sit kun oot menestynyt taiteilija.” Kun mä olin lähdös hän vielä huikkas laittamaan sähköpostia ens jouluna, ”jos sulla vaan oon niitä postikortteja jäljellä, niin mielelläni ostasin taas.”

kyme

Tiiätteks, elämä on kahjoo. Jos kyseessä olis korkeakoulu eikä kansanopisto mä saisin Kelalta enemmän rahaa. Jos mä täyttäsin 20 tammikuussa enkä huhtikuussa, mä saisin silloinkin enemmän rahaa.

Jos mä en ostais lääkettä mun anemiaan, lopettaisin nyrkkeilyn, jättäsin tatuointiajan varaamatta mun lempitaiteilijalle, joka tulee käymään Suomessa, en pyrkis transpolille, myisin munuaiseni, en söis tai sairastuis tai mitään, tiättekö lopettaisin vaan kaiken muun paitsi hengittämisen, niin mä voisin saada ennen syksyy rahat kasaan koulua varten.

Viikonloppuna mä kirjotin toiselle suosituskirjeen, vastasin keskiyönä iskeneeseen paniikkiin, huolehdin ihmiset yhteen, allekirjoitin jotain virallisen näköistä ja kättelin kiinteistönhoitajaa. Mä oon 19. Tajuutteko.

Pää räjähtää ajatuksista, mutten ees välitä jakaa niitä.

Ja tää koko tulevaisuusjuttu. Mä tiedostan, että mä oon heittääs itteeni hiton pitkälle alamäkeen, enkä tiiä miks teen niin. Mä tuun kakskymppisenä oleen yhtä syvällä kuilussa, kuin mitä lähellä olevat viiskymppiset ihmiset. Kyl mä tiiän, et aina selvii (kai), mut en mä ikinä oo halunnut selvitä, vaan olla ja elää. Mä yritän mahdotonta ja teen jotain tyhmää, venytän ehkä liian pitkälle maailman kantokykyä ja universaalin huolenpitoa lapsistaan, mut just nyt mä en haluu mitään muuta. ”Pakko olla tietynlainen virheetön jana, seistä selkä suorana luokiteltavana — arkistoihin tukehtumaan” (se on Aivolävistystä). Mä voisin valita toisin, mua kiinnosti joskus monet jutut, mä voisin lukee psykologiks, lähtee ulkomaille tekeen jotain isoo ja rahanarvosta, mut en mä oikeesti haluu.

”Kiitos, hakemuksesi on vastaanotettu!”

Meni jo.

Diipii pintaliitoo

maanantai, joulukuu 12th, 2016

Anteeks jos ette saa mitään tolkkua mistään tässä postauksessa olevasta asiasta.

liikaa-elamaa

Mulla on juttuja kun ei yhtään huvittaiskaan
(pidä seuraa, lähde reissuun, ole vielä monta kokonaista päivää)
oksettaa vaan, haluis kadota ihan todella.

Adios vittu vaan.
Niin mä oon sanonut parikin kertaa ja se on hieno tunne se.
Tyhjää ja nollaa ihan kokonaan.

Tosi likaseks siitä kans tulee
(kun ei pidä, eikä lähde, ei ole) mut
enimmäkseen vaan helpottunut.

liikaa-nahtavaa

Huomenna mulla on aika psykiatrille,
sille samalle joka kirjoitti mulle kaks vuotta sitten lähetteen helvettiin.
Koska mä pyysin.

Ja pyydän taas.
Aikusten puolelle tällä kertaa, jossa mä oon ehkä enemmän kuin mun ruumiinkieli ja vaatetus,
mut en mä silti uskalla mun hame-systeemiä päälle laittaa.

Muistan, et viimeks psykiatrireissulla aloin itkeä kun en löytänyt oikeaa rakennusta
ja muistan, että odotusaulaan tuli toinen, joka noustessaan kaikella kerätyllä rouhkeudellaan sanoi:
”hienot pinssit”
Sulin.

Mun pinssit ja pätsit ja kaikki kankaaseen ja ihoon niitattu paska ei pitäis olla sulle uhka,
ne on mun keino pyytää ihmisiä mun luo.

aatosteluu-1 aatosteluu-2

Mulle tulee fläsäreitä unohdetusta:
kaakaopöly matolla,
keinuva syli,
kopisevan kivuliaat kengät.

Halaus on pelkkää vastenmielistä muodollisuutta,
ärsyynnyn ja annan hermojen romahtaa ihan vaan äänensävyjenkin takia.
Menkää pois,

mä pärjään tosi hyvin yksin ja rauhassa. Riittää pelkkä illuusio muista
ja kissa.
Mun ensimmäiset askeleet vie kissojen luo,
tiedän mistä ne löytää; ne tietää mistä mut löytää.

Sä lähdet mitään sanomatta ulos ja jätät kynttilät palamaan,
koska mä olen täällä,
mä katon sun tultas sanomattakin.

Rasmus Roihu Rotanpoika.
En muista koska viimeksi olisin käyttänyt jotain muuta nimeä itestäni.

Mä jätän aarteen aamukaurapuuroon.
Mulla on vieras kissa takin alla.
Mulla on heikkosäikein ruumis ja mieli.
kivussa yhdenvertaiset, mietin

yritän etsiä raamatun säettä ”kohtelevat lempeydellä — joiden jämäkkyys tuo minulle turvaa.”
ei löydy.

mitä kertoo elämästä se, että luulet mun olevan kihlattu penisrenkaalla.
(se on ihan vaan 18mm kokonen silikonirengas, jota pidän nimettömässä)

korvaperkeleet

Mun suurinta viihdettä elämässä on etsii itseeni:
Caulfield, Ponyboy, Ringo, Sora,.. Mä alan jo oleen aika hyvin löydetty.

Mä luin viikonloppuna viimesen sivun Sieppari ruispellossa -kirjasta.
Muhun melkein sattuu, mutta melkein vaan, kun ei se oo kirja sattumisesta,
vaan siitä kun kyllästyy, pelkää, elää ja kiroilee.

Mä alan myös melkein itkeä, mutta ei itketä.
Paitsi sitten kun päähenkilö sanoo, että se ei halua isona olla mitään muuta kuin sieppari ruispellossa.

Sit mä itken.

Se kirja puhuu mua,
tuntuu ettei mun tarvii olla olemassa, kun mä oon jo siinä kirjassa.
Toisaalta helpottaa, kun mun ei tarvii olla olemassa yksin.
tiiättekö.

Mun nilkkaan tatuoidut viljantähkät ei ennen ollut mitään, mut nyt mä tiedän, että niiden täytyy olla ruistähkiä,
pakko.
tai mä tarviin uuden tatuoinnin.

rasmuun rukiit.
mäkin haluun olla sieppari ruispellossa.

mut kyl mä uuden tatuoinnin tarviin kuitenkin,
punainen karusellihevonen käteen kiitos. god i wish you could’ve been there
yks mun elämän onnellisimpii hetkii oli kun sä istuit heinälavan päällä ja katoit kun mä nostin laukan
(hevosella joka on jo kuollut,
”jos joku kuolee niin ei siitä sit heti tartte lakata pitämästä, jumalauta – varsinkin jos ne oli tuhat kertaa kivampia kun ne ketä elää.”)

tai ehkä se karusellihevonen tulee mun rintaan,
ich habe dich gernin viereen.
tiiätteks kun ne niissä nuorten kirjoissa pelastaa aina sellasii vikuroivii vittupäähevosii.

Joka tapauksessa.

on tapahtunut paljon, enkä mä oo tehnyt mitään.
kokeileva rakkaudentunnustus ja
pyyntö tulla syömään lanttulaatikkoa.
Sanoin kyllä molempiin.

Mulla on viikko aikaa.
juo paljon, käy vessassa paljon, pue paljon,
kaikki viikossa, viikko aikaa elää ja kuolla.

Kissa herätti mut kuudelta,
koska se halusi ruokaa.
Ja toinen kissa raapas koska se ei halunnut.

Sit mä nukuin vielä pari tuntia,
ihan tietoisesti kohtaamisten ohi
nenä kii kissankarvaisessa tyynyssä, joka on kauniimman värinen kuin mikään.

”Sä yrität olla liian runollinen”, sanottiin
Mut ei mun kyllä tarvii ees yrittää,
onnistun yrittämättäkin, mut
laitan silti nyt pisteen tälle tarinalla
;

kakkanbandi

Hyvin kiitos

perjantai, marraskuu 18th, 2016

patkia

Ei pysty

tiistai, lokakuu 25th, 2016

dialogi-1

”Viimekshän sun hemoglobiini oli 102, vai? Millanen sun olo nyt on ollut?”
”Parempi”
”No joo onhan tää oikeen väristäkin nyt — mut ei, kuule, tää on 116”
”Ai”
”Sul pitäis olla nyt veressä ylimmät lukemat ja se on 116, kyl se pitäs olla 130 vähintäänkin”
”Nii”
”Sun pitäis kyl pystyy parempaa, että sä pärjäät, tiiätkö”

dialogi-2

välitän kaikesta, paljosta, hyvinkin joo aina ja sammumattomasti,
mutta onko mun välitykselläkään väliä.

”Tuntuuko susta liioittelevalta jos käytetään sanaa m e r k i t y k s e t ö n?”
Ravistan päätä.

Mä sanon, että saa tuntea.
mutta ajattelen, että ei saa.

Ei oo hätää, ei huolta, ei. Ei oo mustaa.
s i l t i
Ei huvita. Ei kiinnosta. haluan kuolla.
kylläpä. eihän. ehkä.
asiat on hyvin, oikein, kivasti, nätisti, hyvästi, on on on, tiedän, kyllä, joo.
mutta.

vitut

Omat lainakengät

tiistai, lokakuu 4th, 2016

pahan-kukat katoo

Mä uskon uponneeni niin syvälle kaikkeuden turhuuteen, etten varmaan ees tunnista oikeeta, kun oikeella tai väärällä ei oo väliä.

konsultaatio

(ja äikäst tuli alustavien pisteiden mukaan kirjotettuu L)

pakko olla tietynlainen virheetön jana seistä selkä suorana luokiteltavana

torstai, syyskuu 22nd, 2016
(^ se on Aivolävistystä)

En vaan tajuu olla hiljaa:

Jos sä et oo nähny 18:aa kesää ja sä meet transpolille, niin sä meet nuorten puolelle. Siellä ympäripyöreen terävästi kehotetaan ottaan vanhemmat kans mukaan pyörittään peukaloitaan, ja mä sanon, et se on virhe ottaa ne sinne mukaan – ainakin jos niitä on lyöty halolla päähän ja olohuoneet on täynnä virtahepoja.

Me ei menty polille pistään mua läpi siitä systeemistä, vaan sinne mentiin pitään kii omista haaveista.

Meinaan, et vanhemmat ei katso lastaan, ne olettaa asioita: omat lapset ei heitä kivii ikkunoihin, vaan on kultamurupalleroita ja hauskinta on se, et jos syntyy tyttö, niin se on sit tyttö, joka kans tyttömäisesti tyttöilee tyttöjuttuja. Joo. Ne ei katso, ne olettaa.

Tiiätte kai, että niien vanhempien lisäks on lapsia, sellasii johonkin ihmisyyden kaltaiseen jo kasvaneita, jotka ei muista alkuelämästään öö mitään. Aina on kuitenkin jotain suurii juttui tiätteks, jotain mitkä painuu mieleen suurenmoisuuden takii, vaik hippokampukset ja hypotalamukset ei oiskaan ihan kehittyny. Traumat ja muu hauska esim.

Jos se mitään muistamaton lapsi muistaa laskeneensa kerrat, kun joku on erehtyneenä ollutkin hyvin oikeassa, muistaa sen kun on sanottu pojaksi, ja hymyilee siitä kaikesta kertoessaan, niin miksei sitä kuunnella?

Koska me ei haluta kuulla lasta.
Me halutaan kuulla aikuisia, hienoja töissä käyviä menestyneitä talonomistajia.

Me ei kysytä, että no hei mitäs, vaan me otetaan visio, otetaan valmiit raamit ja sit poimitaan mukaan vain kaikki mikä sopii meidän raamien läpi täyttään toivotun vision. Ei tutkita pitääkö hypoteesi paikkansa, vaan lähdetään toteuttamaan se hypoteesi.

Anteeks, että en kolme vuotiaana sanonut, että hei minä olen dikoottisen järjestelmän ylijäämä vaan venasin siihen et iässä oli kaks numeroo.
anteeks, että mun elekieli ja muu on tytön
anteeks, että oon saanut päähänpinttymiä ystäviltä
anteeks, että mulla oli viime kesänä hame
anteeks, että mulla on hataria muistikuvia siitä että joku osoittaa moottorisahalla ja joku ei oo kokonainen
anteeks, että näytin hyvinvoivalta palautekeskustelusta lähtiessä (en mä ollu)
anteeks, että systeemi on rikki

anteeks kans jos te ootte alaikäsiä ja maailma tekee teistä mykän.

tays-torjunta

Huomaa

torstai, syyskuu 22nd, 2016

read between the lines what’s fucked up
and everything is fine.

kuulet-hiljaisuuden

seepiasilma

puhukaa-saatana

via-kii

potilaskertomus

Potilaskertomus potkas tekeen seuraavan postauksen. Kai. Nielkää raivonne ennen kommentin jättöä siihen

riks raks poks

tiistai, syyskuu 13th, 2016

kaadu

riko

Koti silmissä

maanantai, syyskuu 5th, 2016

Kirjoitin rakkauskirjeen, mutta se ei ole tässä (eikä se oo oikee rakkauskirjekään, tykkään vaan tehä rakkaus-alkusia yhdyssanoja). Mä haluisin jotenki jakaa sen teille, kertoo kodista, joka löytyy ihmisistä ja niiden lujista sanoista, mutta en halua ilmiantaa ihmisiä, jotka siitä tekstistä kuultaa läpi.

Mä voin kuitenki kertoo teille sen tekstin kääntöpuolelle laitetut sanat:

Mä en tiiä suostutteko uskoon sitä, mut livenä mä oon tavattoman laimee ihminen. Jos vaan jaksaa katsoa, niin musta kyllä näkee kilometrin päähän mitä ajattelen ja millanen päivä mulla on, mä alan tylysti töksäytellä kans jos tapahtumat kerryttää kiukkua ja elämä väsymistä, mut silti: lähtökohtasesti mä oon tavattoman laimee.

Mitä mä meinaan, niin mä en oikein reagoi, en mä tiedä puhunko ees. Tunteista tai sellasesta. Se on kahjoa, helvetinmoinen tunnepallero joka ei puhu tunteista (tai palleroinnista). Mä kerron siitä paljon, luen siitä paljon, elän sitä paljon, mut siltikään mä en puhu. Mä en reagoi täysillä iloisuuksiin, mä en kiitä tarpeeks enkä mitään.

Siks kun sä otat kädestä, nojaat päätäs, silität siiliä, hurahdat hiljaa, et päästä heti irti tai annat sen, jolla on häntä ja hörökorvat tehdä samoin, niin samaan aikaan mä vasta yritän. Mä oon tosi huono ja hidas, mut mä yritän ja joskus mä osaan.

leimu pää

hukka koppi

junahymy melu

miittigäng

rauha koirat vältös

Anteeks musta on tullu yks mielettömän saamaton paska.

uppoo o